Pomo, joka karkasi ikkunasta

“Hei äiti! Multa kysyttiin, mitä sä teet työksesi. Mä sanoin, et sä oot pomojen pomo, oliks se oikein?”

No vähänkö kuulosti hyvältä, siis tosi hyvältä. Tytärkin oli ymmärtänyt, että missä asemassa tässä oikein ollaan. Olin ylpeä itsestäni, olin päässyt siihen, mihin olin tavoitellut. Pomojen pomo oli titteli, jota hiljaa mielessäni hellittelin samalla, kun istuin taas kerran kokouksessa, jonka agendasta tai tarkoituksesta minulla, ja tuskin kellään muullakaan, oli juurikaan käsitystä. Jokin kokonaistilanteessa, ei siis vain siinä kokouksessa, hitusen kuitenkin hiersi persvakoa, en vain oikein tiennyt mikä. Työnsin sitä häirikköä pois ajatuksistani, sillä minullahan oli kaikki enemmän kuin mainiosti. Tämä oli usein käyttämäni keino, sillä yleensähän kaikki korjaantuu, kun sitä ei vaan ajattele, antaa sen tavallaan hoitaa itse itsensä pois, eikö?

Eräänä päivänä, menin poikkeuksellisesti mieheni kyydissä töihin. Sinä aamuna autossa oli aikaa vain istua, ei tarvinnut keskittyä liikenteeseen, vaan pystyi kiinnittämään huomiota asioihin ympärillä ja ihastella, mitä kaikkea siinä työmatkan varrella olikaan. Oli aikaa olla vain hiljaa ja mietiskellä ja sitten se yhtäkkiä iski, vahvana ja äänekkäänä, tunne, että en halunnutkaan mennä työpaikalle. En tuntenut oloani siellä enää mukavaksi, ymmärsin, että minua ahdisti niissä kaikissa kokouksissa istuminen, joissa kuukaudesta toiseen jauhettiin samaa asiaa, mutta ei menty eteenpäin. Minua ahdisti, että työpöydälläni oli kauhea määrä keskeneräisiä töitä, joita en jaksanut enää miettiä, odotin niidenkin hoituvan itsestään. Minua ahdisti, että olin ajautunut tilanteeseen, jossa työ meni kaiken edelle. Minua ahdisti, että en osannut sanoa EI. Minua ahdisti, että käytin työtäni ja kiirettä siellä tekosyynä harrastusten pois jättämiselle. Minua ahdisti, että en tuntenut olevani enää oma itseni. Minua ahdisti, että en enää kokenut tekeväni kyseistä työtä hyvin ja se soti periaatteitani vastaan. Lyhyesti siis voisi sanoa, että minua ahdisti.

Olen myös näiden vuosien varrella oppinut tuntemaan itseäni, joten tiesin, että en saa tilannetta enää korjattua, en löytäisi siihen enää motivaatiota. Tein siis oman ratkaisuni.

Lähdin pois.

Päivääkään en ole lähtemistä katunut, siitä ei ole kyse, yhä tuntuu, että työ ei varsinaisesti ollut minua varten. Mutta hiukan kismittää se, että yritin niin kovin pärjätä vain itsekseni enkä kokeillut mitään keinoja korjatakseni tilannetta enkä siis tiedä, olisiko tilanne toinen.

Olen nyt pohdiskellut tilannetta muutaman kuukauden ja päätin jälkiviisastella. Olisinko siis jotenkin voinut estää kyseisen tilanteen? Mikä ajoi minut uupumukseen ja mitä keinoja minulla olisi ollut käytettävissä, mutta en niitä etsinyt tai nähnyt ja miksi en? Minulla heräsi toive: Olisiko mahdollista, että kirjoittamalla kokemuksistani, voisin auttaa toista samassa tilanteessa olevaa esimiestä ja nyt jatkossa myös itseäni yrittäjänä välttämään äkillisen tarpeen karata ikkunasta.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *