Mitä unelmia olen oikein jahdannut?

Minulle tulee aika vähän postia, mutta yhden lehden kestotilaaja olen ollut jo vuosia: Voi Hyvin putoaa postilaatikkoon noin kerran kuussa. Aika vähän sitäkään luen, selaan otsikot ja kuvittelen olevani valaistunut. Lehti näyttää myös hyvältä sohvapöydällä, näin meillä käyvät ihmiset huomaavat, miten ihmeellisen ahkerasti jaksan kartuttaa tietämystäni ja paneutua uuteen uraani hyvinvointialan yrittäjänä.

Siinä sohvapöydällä on muuten myös kirjastosta lainattuja kirjoja, joiden aiheet liittyvät vaihdellen eri hyvinvoinnin osa-alueisiin: ravitsemukseen, joogaan, henkiseen kasvuun ja muuhun sellaiseen monelle vähän mystiseen aiheeseen. Näitä kirjoja käyn hakemassa kirjastosta, uusin ne kätevästi netissä sallitut kolme kertaa ja vien takaisin lukematta niitä.


Moni varmasti miettii nyt, että ei tuollakaan naisella kaikki aivosolut ole läheskään elossa. Tämän toimintatavan taustalla on kuitenkin ihan oikea tahto ja mielikuva siitä, miten istun sohvan nurkassa viltin alla kirjapinon vieressä, juon vihreää teetä ja luen mielenkiintoisia, opettavia teoksia. Ympärilläni on rauha ja viisastun hetki hetkeltä. On kuulkaas melkoisen rankkaa tunnustaa itselleen, että siihen ei kykene vieläkään, vaikka oli sellainen fantasia ja kovin on yrittänyt sitä toteuttaa. Tämän sisäisen ahdistuksen lisäksi pitää vielä kestää tyttären silmien pyöritystä ja pään kääntelyä puolelta toiselle aina kun uusi pino on taas ilmestynyt pöydän kulmalle. Siitä huolimatta sinnikkäästi joka kolmas kuukausi yritän tuoda tuota ajatusta todeksi ja vankasti uskon ja toivon, että jonain päivänä se onnistuu.

Mihin tämä kaikki nyt liittyy? Alussa mainitsemastani Voi Hyvin -lehdestä luin artikkelin “Kutsu orpo takaisin kotiin”. Ei tarkoittanut Petteriä. Rehellisesti sanoen, hyppäsin artikkelin yli ensin, ei yhtään kiinnostava otsikko ja lehti lojui siinä sohvapöydällä kuukauden päivät. Sitten eräänä hetkenä ei ollut muuta tekemistä, niin ajattelin, että jos jonkun artikkelin joskus lukisi kokonaan ja tartuin lehteen. Miksi lukemani juttu oli juuri tämä, en osaa sanoa, mutta niin vain kävi.

Jutussa sosiologi Kaisa Kuurne ja erikoislääkäri Simo Kuurne puhuivat meidän jokaisen sisällä olevasta lapsesta, orvosta, jonka työnnämme syrjään, jotta onnistumme sopeutumaan ympäristöömme ja toteuttamaan niitä toimintamalleja, joita yhteisö ihailee ja arvostaa, ei niinkään omiamme.

Juttua lukiessani ja peilatessani esitettyjä asioita itseeni, oli hämmentävää huomata, miten ne osuivat oikeaan. Ainoa ongelma tässä jutussa oli se, että minä olen hyvin käytännönläheisesti ajatteleva ihminen, joten voin suoraan sanoa, että ihan kaikkea en ymmärtänyt, vaikka oikein ajatuksella pyrin lukemaan, osa vain suhahti reippaasti yli hiusrajan ja lensi myös aika korkealta. Nousi siitä kuitenkin esiin sellaisia kolahtaviakin kohtia. Kuten esimerkiksi Simon sanat:

“ Tilanne on tuttu työterveyshuollon vastaanotolta. Ihmiset oireilevat monin eri tavoin ja tuntevat syvää vierautta omassa elämässään. Potilaat ovat usein vastuunkantajia, auttajia ja  perfektionisteja. Tyydytetään ympäröivän yhteisön tarpeita loputtomasti. Näin saadaan hyväksyntää ja yhteyttä.”

Tämän lukiessani muistin, että minähän siellä työterveyshuollossa kävin, valittamassa selkäkipua ja käsijumia, vähän itkettinkin välillä. Työterveyshuollossa oltiin huolissaan, mutta minä selitin jämäkästi, että kipua tässä itken, on niin kovin pahana. Ja juu, tilanne töissäkin oli hermostuttava, mutta kyllä minä nyt siitä selviän, ei se ole ongelma, kunhan vaan saan sen lihasrelaksanttireseptin. Joku ajatteli, että työterveyshuolto ei ottanut minua tosissaan, mutta Suomen lain mukaan tällaista, ainakin ulospäin ihan järkevältä näyttävää ihmistä ei voi ottaa pakkohoitoon, joten ainoastaan puhuen piti pärjätä ja sairauslomaa ehdottaa.

Olin sinnikäs selviytyjä ja mietin vain, että mitähän ne muutkin oikein ajattelevat, jos uupunut kerron olevani, teen itseni ihan naurettavaksi. Sairauslomalla kuuluu sitä paitsi olla silloin, kun on todella sairas, siis todella. Lisäksi töissä oli sellaisia tehtäviä, jotka vain minä tiesin ja osasin, olin siis korvaamaton. Tosin sitä sormi vesilasiin -testiä en viitsinyt toteuttaa, se olisi ehkä kertonut muuta. Todellisuudessa koin kuitenkin olevani ihan väärässä paikassa ja väärässä tehtävässä. Kun tämä tieto sitten väkisin sillä yhdellä kohtalokkaalla työmatkalla iski tajuntaan, niin oli melkoisen ahdistavaa, kun turvalliseksi luulemani pesä alkoi hajota ympäriltä.

Luulin olevani unelmapestissäni, vaikka se esimiestyö olikin siinä mukana pyytämättä. “Tässä voisin olla eläkeikään asti”, muistan ajatelleeni. Mikä sinänsä oli melko absurdi ajatus henkilöltä, joka viimeisen 17 vuoden aikana oli ollut seitsemässä eri työpaikassa, koska aina löytyi jotain uutta ja mielenkiintoista, jokin toisenlainen tehtävä, josta voisi taas oppia uutta. Mikä ihmeessä sai minut kuvittelemaan, että nyt jäisinkin tähän yhteen paikkaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

No lopulta kun uskalsin myöntää itselleni olevani vähän sivuraiteella varsinaisesta itsestäni, niin asiat lähtivät rullaamaan. Helppoa se ei todellakaan ole ollut. Olen joutunut kouluttamaan itseäni olemaan sellainen kuin olen ja antamaan vapauden sille sisällä olevalle erilaiselle lapselle. Eräs hyvä itsensäkoulutusmetodi on se, että kävelee naurettavan näköinen pipo päässä kaupungin läpi vain huomatakseen, että ketään ei kiinnosta. Tuolloin on taas vähän helpompaa osata hyväksyä itseään sellaisena kuin on, kukaan muu ei arvostelekaan sinua. Se on järistyttävä opetus. Matka minulla on vielä pahasti kesken, mutta luettuani tuon artikkelin sisäisestä orvosta, opin taas jotain: nyt tiedän, mitä käyn läpi ja uuden luominen ja itseeni tutustuminen on taas sujuvampaa. Eikä minun tarvitse yrittää selviytyä kaikesta, saan apua, jos pyydän. 

Kuvassa on artikkelissa mainitut ihmistyypit:

Löydätkö sinä itsesi näistä ja miten koet itse käyttäytyväsi esimerkiksi työelämässä. Onko sinulla sisälläsi orpo, jonka olemassaoloa peittelet, ottaisitko sinä häntä mukaan? Minä ymmärsin nyt selkeämmin, että on oikeasti ollut eräs tyyppi, joka olisi elänyt tietynlaista elämää, mutta työnsin itse hänet usein sivuun muiden ihmisten odotusten vuoksi. Osaisinpa nyt päästää häntä vielä enemmän esille ja kääntää elämässäni ihan oikeasti sen uuden lehden. Se sisäinen lapsi haluaisi kovasti lukea niitä kirjoja siellä sohvan nurkassa, ehkä jonain päivänä sitten oikeasti vapautan hänet sitä tekemään.

 

Tutki ja kuuntele itseäsi. Ei sinun tarvitse elämääsi mullistaa, hypätä oravanpyörastä ja muuttaa Jamaicalle. Mutta, onko sinun otettava vastuu kaikesta, tuntuuko, että sinun on vain selviydyttävä tästä vai oletko sellainen hiljainen uhrautuja. Jos tunnet uupuneisuutta mieti omia toimintapojasi ja voisiko niitä muuttaa. Se vaatii työtä, mutta kyllä siinä onnistuu, minäkin tein sen ja minusta tuli jo vähän mukavampi ihminen ainakin itseäni kohtaan.

Kutsu orpo takaisin kotiin. Voi Hyvin. 10/2018

Ajanhallinta ei välttämättä ihan niin hallussa

Kun sinun täytyy keskittyä jonkin asian tekemiseen, sanotaan vaikka toimintakertomuksen kirjoittamiseen, mikä on melko aikaa vievää, niin poista häiriötekijät; laita ovi kiinni, sulje puhelin, sulje sähköposti… Nämä hyvät ohjeet annetaan aina ajanhallintakursseilla ja ne voi lukea mistä tahansa oppaastakin.

No sitten kun palaat sieltä kurssilta intoa täynnä omiin tehtäviisi, niin aika nopeasti huomaatkin ohjeiden olevan erittäin toimivia teoriassa, mutta käytännön kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Kun johdat terveydenhuollon organisaatiota, niin ihan ykköstehtävänähän on varmistaa se, että resurssointi on riittävä. Kun henkilökuntaa on noin 300, niin siihen joukkoon mahtuu sairausloman pätkä jos toinenkin, nämä poissaolot eivät myöskään ole aina kovinkaan paljon etukäteen tiedossa, vaan voivat tapahtua myös kesken työpäivän. Tämä johtaa siis siihen, että puhelin ei voi olla kiinni eikä myöskään se ovi, sillä sinun on oltava jatkuvasti saavutettavissa, jotta pystyt hankkimaan sijaisia. Ja sitten pienemmässä organisaatiossa, johon sijaisia on vaikeampi saada, menet itse sinne hoitotyöhön. Siinä sitten hampaiden paikkauksen tai haavan puhdistuksen lomassa onkin helppo miettiä, mitä siihen toimintakertomukseen oikein kasaisi.

Sitten oli vielä tuo sähköpostin sulkeminen. No se kyllä periaatteessa toimisi, paitsi että siellä sähköpostissa on kaikki tieto, mitä tarvitset, koska et koskaan ehdi edes ajattelemaan niiden liitteiden tallentamista johonkin tiedostoon, koska muistat paremmin, että sen tiedon välinehuollon kustannuksista lähetti Maija viime tammikuussa (vai oliko se helmikuussa vai oliko se muuten edes tänä vuonna…), niin Outlookin hakutoiminnolla se löytyy nopeammin, kuin mistään tiedostokansioviidakosta. Paitsi, että ei oikeasti.

Koettu on tämä kaikki, ei ollut aika hallussa, ihan naurattaa näin jälkikäteen, miten hölmösti toimin, vaikka tuolloin oli fiilis, että on jollain survival campilla ja tulee sieltä ulos ihan voittajana, tosin se toimintakertomus kirjoittamatta. En tainnut ehtiä kirjoittamaan yhtäkään, mutta tiedostokansion kyllä loin jo niille.

No nyt kun on ollut aikaa mietiskellä mennyttä, niin miten sitä aikaa olisi voinut hallita. Muutamia ajatuksia:

  1. Mieti päivääsi kuuluvat rutiinit ja tee ne, älä jätä niitä seuraavaan päivään. Voin kertoa, että seuraavana päivänä jo kaksinkertaisen työmäärän suorittaminen tuntuu sellaiselta haasteelta, että sen lykkää tuonnemmaksi, kunnes sinulla on viiden päivän rutiinit suoritettavana. Toki, sitten kun sen suman olet selvittänyt, niin voikin itsensä palkita viinilasillisella, mutta se selvitystyö onkin aiheuttanut sitten toisaalle monta tekemätöntä tehtävää ja sen tajutessasi alkaa henki salpautua.
  2. Älä oikeasti vastaa KYLLÄ kaikkiin ehdotuksiin. On tosi siistiä päästä uusiin juttuihin mukaan ja verkostoitua aina vain uusien ihmisten kanssa, mutta on kuitenkin järkevämpää hoitaa ne jo olemassa olevat tehtävät kunnolla pois alta, kuin ehdoin tahdoin haalia itselleen lisää ja lisää, jotta näyttäisit tehokkaalta ja aikaansaavalta. Koska oikeasti, kun sinua seuraa, niin näytät järkesi menettäneeltä. Kukaan muu, kuin sinä itse ei tiedä selviätkö tehtävistäsi oikeasti, joten sinulle ehdotetaan jatkuvasti kaikenlaisia lisätehtäviä. Jos sinulla kuitenkin on jo riittävästi, sano reippaasti “ei kiitos, tätä en pysty hoitamaan”, ei siitä kukaan suutu. Ja jos suuttuu, niin jätä se omaan arvoonsa. Tiedän, että on vaikeaa opetella sanomaan EI. On paljon helpompaa miellyttää muita vastaamalla KYLLÄ ja sitten yrittää miettiä, miten itse tilanteesta selviää. Useimmiten selvisin, mutta pää siinä alkoi pikkuhiljtaa hajoamaan, pidä sinä siis itsestäsi huolta tässäkin asiassa.
  3. Luo oikeasti selkeitä tiedostokansioita ja alakansioita, joihin tallennat välittömästi sähköpostiin tulevat tärkeät dokumentit eli sellaiset, joita tiedät tarvitsevasi myöhemmin.. Pyri nimeämään kansiot siten, että vielä seuraavanakin päivänä ymmärrät, mitä ne sisältävät. Esimerkiksi “Välinehuollon kustannukset” EI “Maijan posti”. Kiireessä nimittäin käy helposti niin, että nimeää sen sillä hetkellä omasta mielestään hyvällä tavalla, mutta seuraavana päivänä tiedostoa ei enää löydä. Tämä on sama ilmiö kuin kotona, kun piilotat passin niin hyvään paikkaan, että sitä eivät mahdolliset murtovarkaat löydä, ikinä, etkä sitten löydä itsekään siinä vaiheessa, kun lento lomalle on seuraavana päivänä.
  4. Ota välillä rennosti. Työnantajasikin hyötyy oikeasti siitä, että joskus kahvitaukosi venyy tunnin mittaiseksi. Työssä pitää olla myös hauskaa, ja mikään ei paranna maailmaa paremmin ja lisää jaksamistasi, kuin kahviporukan keskinäinen huono huumori. Anna itsellesi lupa olla joinakin päivinä vähemmän tuottelias kuin toisina, se on inhimillistä.
  5. Järkeistä palaverikäytännöt. Kun järjestät itse kokouksen, pidä huolta, että sillä tapaamisella on agenda ja siinä pysytään eikä varattu aika ylity. Kun saat kutsuja kokouksiin ja niitä tulee päällekkäin, karsi reippaasti kalenterista pois ainakin ne, joista ei ole esityslistaa tai jonka et koe mitenkään liittyvän sinuun tehtäviisi. Älä siis juokse kokouksissa vain sitä varten, että joku on sen järjestänyt. Kerran olin tilanteessa, jossa minulla oli neljä kokousta peräkkäin, kaikki samassa tilassa. Minä istuin kuusi tuntia paikallani ja ihmiset vaihtuivat ympärilläni ja myös kokouksen aihe. Niistä kokouksista minulle ei jäänyt mieleen muuta kuin se, mitä edellisessä lauseessa kerroin. Toivottavasti sentään joku koki, että vaikutin johonkin siellä pönöttäessäni.

On niitä varmaan lisääkin ohjeita, nämä nyt kuitenkin tulivat päällimmäisenä mieleen, kun omaa touhuamistani mietiskelin.  

Ja ihminen on siitä kummallinen otus, kun se ei opi kerrasta. Itse olen tosiaan kerran käynyt läpi nämä samat asiat ja sitten lähtenyt toiseen työhön, koska en löytänyt enää tapaa työskennellä itselleni terveellisellä tavalla. Sitten löysin itseni toisesta tehtävästä toistamassa näitä täysin samoja virheitä. Ja oli muuten aika lähellä, etten yrittäjänä hypännyt heti samanlaiselle ladulle. Kaveri sanoi lohduttaen, että “Suvi, et sinä luonteellesi mitään mahda, tuollainen sinne tänne sinkoilija olet aina ollut ja kaikkea on sinun aina tarvinnut yrittää.” Kyllä nyt kuitenkin kaikkeni yritän sen suhteen, että jatkossa pystyn erottamaan työn ja vapaa-ajan halutessani toisistaan ja työn saan hoidettua hyvin ja tehtäviin on aikaa keskittyä. Toivon, että sinullakin on se taito tai ainakin aloitat nyt viimeistään opettelemaan siihen.