Työnohjaus, täyttä huuhaatako?

Kyllä aikuisen ihmisen nyt pitää ihan itse pärjätä ja hoitaa hommansa, kun on ne kerran aloittanutkin. Ihan naurettavaa lähteä keskustelemaan jonkun tuiki tuntemattoman tyypin kanssa omista työskentelymetodeista. Ajan voi käyttää kyllä huomattavasti järkevämminkin.

Tämä oli ajatukseni työnohjauksesta. Työnantajani tarjosi tätä mahdollisuutta ja työterveyshuollosta ehdotettiin käyntejä, mutta minä pärjäsin mielestäni paljon paremmin ilman, että käyn vinkumassa nahkasohvalla aikani riittämättömyyttä. Sinnehän sitä aikaa olisi taas hukkunut tuntitolkulla ja rahoja olisi käytetty ihan turhaan! Taas.

Yrittäjänä huomasin melko pian olevani ajautumassa samanlaiseen tilanteeseen kuin työssäni eli täytin jokaisen mahdollisen hetken erilaisilla tehtävillä, nappasin kiinni kaikenlaisista projekteista ja mahdollisuuksista, sillä pitihän minun saada tuloja. Ei siis ihan mennyt niin kuin olin suunnitellut..

Mutta universumi se on kyllä aika veikeä ja kuinkas sitten kävikään… Ammattiliitolta tuli postia, jossa tarjottiin ryhmätyönohjausta yrittäjille ja maksutta. Mietin hetken ja toisenkin, tuli muistutusviesti ja hyppäsin rohkeasti tasahypyn ja ilmoittauduin. Tunsin olevani niiiiiiiiin mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta totta se on, että eihän muutoin koe ja opi uutta.

Odottavin mielin junalla matkustin, etsin oikean paikan ja nousin hissillä ylös samalla miettien, mitenkähän ohjaus ryhmässä toimii. Työnohjaaja ilmoitti aluksi, että hän ei ole mikään toiminnallisten harjoitusten ystävä, joten niitä ei tehdä paljon. En siitä osannut olla hyvilläni enkä pahoillani, koska en tiennyt mitä ne toiminnalliset harjoitukset ovat. Mutta ei aikaakaan, kun minulle ilmaantui hetki kokea sellainen, sillä hän yllätti meidät kaikki kertomalla, että tapaamisen aluksi kuitenkin teemme yhden.

Ja siinä se oli, jälleen hetki, jolloin olin niin kaukana mukavuusalueeltani, että koko boksia ei näkynyt edes kiikareilla.

“Kävelkää metsässä ja aistikaa metsän tuoksut ja äänet” En mitenkään pystynyt. Minulta puuttuu kyky kuvitella metsä Pasilan betonilähiössä sijaitsevaan kokoustilaan.

“Siirtykää kaupunkiin, aistikaa sen tuoksut ja äänet.”  No nyt olisi sijainti ollut ihanteellinen, mutta siinä ympyrää kävellessäni ajattelin vain, että olen ainoa, jolla on villasukat.

“Kun kohtaatte, nyökätkää kevyesti toisillenne.” No nyt oli selkeä tehtävä, mutta tunsin itseni idiootiksi.

Ja tämä jatkui: “Kun kohtaatte toisenne, koskettakaa polvella, laittakaa jalkapohjat vastakkain, laittakaa pikkurillit vastakkain…” Erilaisia, mitä ihmeellisimpiä tervehdyksiä, mitä ei normaalielämässä tehdä. Ei tällaista ole.

Ja lopuksi: “Kun kohtaatte toisenne, keskustelkaa briljantiksi.” Siis täh? Piti keskustella jollain itse keksimällä kielellä. Siinä minä pyörin niissä villasukissani ja mutisin jotain “sgjalk sjmrlet klosnjgpok jhnsyyuk khsoolksujt”. Se on briljantin kieltä ja tarkoittaa: onneksi näitä toiminnallisia harjoituksia ei ole suuressa määrin, sillä en ymmärrä, miten tämä auttaa minua selviämään työssäni.

Omassa parisuhteessani olen saanut kuulla usein, että olen mustavalkoinen eli asia on joko näin tai noin, ei mitään siltä väliltä. Ja niin taidan olla, mutta myönnän tässä kohtaa ylpeänä olevani mustavalkoinen. Kyllä asioilla pitää olla jokin tarkoitus. Olin iloinen, että tapaaminen oli maksuton.

Alkujärkytyksestä selvittyäni, koin kuitenkin, että illanvietosta oli hyötyäkin. Ryhmäläiset olivat avoimia ja mielipiteitä heitettiin rohkeasti ilmaan ja niitä peilattiin joka suuntaan. Ensimmäisen kerran aiheena olivat henkilökohtaiset arvot ja sain tehtävän kautta minulle uuden työkalun, jolla voin tarkkailla jatkossakin omaa toimintaani. Se oli oikeasti hyvin mielenkiintoista ja avartavaa. Tehtävässä piti luetella ensin liuta itselle tärkeitä arvoja ja sitten valita niistä kuusi tärkeintä. Minun kuutoseni olivat:

Rehellisyys

Luottamus

Perhe

Luonto

Rauha

Ystävät

Näistä muodostui seuraavanlainen kuvio:

Henkilökohtaiset arvoni

Saat vapaasti tehdä tämän saman tehtävän. Kirjaa itsellesi ylös sinulle tärkeitä arvoja, vaikka kolme-viisi minuuttia ja valitse lopuksi niistä kuusi tärkeintä. Laita valitsemasi kuusi ympyrälle. Sen jälkeen sinun tulee valita aina kahden arvon välillä, kumpi on tärkeämpi ja vetää nuoli vähemmän tärkeästä tärkeään. Lopuksi näet, mihin on tullut eniten nuolenkärkiä. Mieti, elätkö tämän mukaan.

Itselläni perhe sai eniten nuolenpäitä, mutta jos tarkemmin ajattelen, niin valitettavasti perheen edelle menee välillä työ. Pidän siis perhettäni tärkeänä, mutta oikeassa elämässä jostakin syystä siitä on helppoa nipistää, jos tarvitsen tilaa johonkin muuhun. Lisäksi kuviossa mielenkiintoista oli se, että koen luonnon olevan minulle erittäin tärkeä, mutta tässä vastakkainasettelussa se ei saanut yhtään nuolenkärkeä. Järkyttävää, maailman vedet täyttyvät muovista vain pelkästään minun ajatusteni voimasta. Mutta ei hätää, kun on rauhaa ja luottamusta.

Muistelin, vähemmän kaiholla, kun olen ollut työtehtävissä, joissa olen joutunut työskentelemään välillä omien arvojeni vastaisesti, se on melkoisen kuluttavaa. Niin silloin, kun elää omaa elämääkin osin arvojen vastaisesti, se on täyttä hulluutta. Siihen ei voi vaikuttaa kukaan muu kuin ihan itse vain. Nyt vain järki käteen, työtä pitää vähän suunnitella.

Työnohjauksen tapaamisia on vielä seitsemän jäljellä. Alkujärkytyksestä huolimatta, odotan kuitenkin innolla lisää työkaluja oman tilanteeni kuvaamiseen. Eniten kuitenkin odotan keskustelua kyseisessä ryhmässä, on todennäköisesti hedelmällisempää, kun asioita pohditaan monelta eri kannalta ja yli ammattirajojen. Toiminnallisten harjoitusten aikana minulla varmaan on kuitenkin  harmittavasti umpisuolen tulehdus.

Sinä ihana ammattitaitoinen esimies. Jos koet tarvetta työnohjaukselle tai joku läheltäsi ehdottaa sellaista, suosittelen hyppäämään mukaan. Oma mieltymyksesi sitten on menetkö yksin vai ryhmässä, mutta uskon, että se aika ei kuitenkaan ole hukkaan heitettyä. Mikä tahansa apu on aina tervetullutta, jotta pysyt iloisena työssä ja nautit siitä, mitä teet. Ja jos vielä nautit toiminnallisista harjoitteista, niin sinne vaan, minäkin opin uuden kielen, hsklkjsljojjasj gluklog!!

Touhuaako stressi isäntänä vai renkinä?

 

“Pakene tai taistele” on ilmaisu, jolla esitetään ihmisen reaktiota stressaavassa tilanteessa, ja se onkin hyvin kuvaava. Sen avulla meitä pyritään muistuttamaan, että totta tosiaan me ihmisetkin olemme eläimiä ja vasta eilen kirmasimme metsissä keräilijöinä ja metsästäjinä, jokaisen meidän sisällä asuu pieni luolamies. Tällä mielikuvalla pyritään selittämään sitä, että elimistömme reagoi vielä samalla tavalla kuin kymmenen tuhatta vuotta sitten, vaikka ympäristömme on muuttunut.

Kuva Pixabay

Kun kohtaamme epämiellyttävän tilanteen tai jonkinasteisen vaaran, niin se aiheuttaa elimistössämme stressireaktion, jolla on osansa siinä, että pystymme toimimaan itselle edullisella tavalla. Elimistöön erittyy stressihormoni kortisolia ja kyky vaikkapa juosta on lähes yli-inhimillinen. Kun tilanne on ohi, voi taas jatkaa rentoa oleskelua. Yksinkertaisena esimerkkinä luolamiehen pakeneminen sapelihammastiikerin kohdatessaan, nykyihmisellä vähän laimeampaa, vaikka työhaastattelu, yksi jännittävimmistä tapahtumista ihmiselon aikana.

Kyseessä on siis normaali stressitilanne, ihan turvallinen ja tarpeellinen, jotta hommasta selviää kunnialla. Jos kyseinen olotila kuitenkin on niin sanotusti jatkuvasti päällä, homma kusee pahasti.

Elääkseen jotenkuten mukavasti ihmisen pitää tehdä töitä. Huolestuttavaa on, että liian usein kuitenkin kuulee töitä olevan niin paljon, että porukka on vähän kuutamolla, eikä oikein tiedä mihin keskittyisi. Työntekijät kärsivät siitä, että työnteko keskeytyy useasti ja vaatii nopeaa reagointia erilaisiin, äkillisesti muuttuviin tilanteisiin. Ajatukset eivät pysy kasassa. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että totta on. Kun tekemisesi keskeytyy, joudut tavallaan aloittamaan alusta useamman kerran, koska et muista mitä olit tekemässä ja se on todella kuluttavaa. Suoraan kuin elokuvasta Päiväni murmelina.

Pakeneminen töistä ei kuitenkaan ole aina vaihtoehto, joten helposti joutuu jatkuvaan taisteluun. Aina voi tiettenkin myös leikkiä kuollutta, mutta se ei kanna kyllä kovin pitkälle.

Jos olet ajautunut taistelutilanteeseen töissä, se suurin piirtein näyttää tältä:

  • Olet asettanut kaikki mahdolliset hälyttimet, jotta sinulta ei missään tilanteessa jää yksikään sähköposti, tekstiviesti tai puhelu huomaamatta
  • Sinulla on kaksi, jopa kolme puhelinta (oma, työ ja päivystys)
  • Teet tehokkaasti useampaa tehtävää yhtäaikaa. Töistä lähtiessäsi, sammuttelet 25 ohjelmaa ja yrität painaa mieleesi, mitä niillä kaikilla olit tekemässä, jotta muistat jatkaa huomenna samasta. Jonkun olet saanut valmiiksikin, mutta unohtanut lähettää sen.

Jos olet päätynyt esittämään kuollutta, se tarkoittaa sitä, että tulet töihin ennen muita, tarkistat kalentereista onko jokin muu huone kuin omasi vapaana, otat kannettavan kainaloon ja piiloudut johonkin. Nyt te ajattelette, että tuo on kyllä aika kaukaa haettua, absurdia kerrassaan. Voi olla, mutta siellä minä olin, vaan sieltäkin löydettiin, en ilmeisesti ollut uskottavasti kuollut.

Jatkuva valmiustila tarkoittaa siis pitkittynyttä stressiä. Se johtaa usein niihin epäterveellisiin elämäntapoihin, joista olen jo aikaisemminkin puhunut. Sen kaikenlaisen ei niin fiksun syömisen lisäksi mukaan hyppäävät usein myös alkoholi ja tupakointi. Minä en polta, en ole koskaan polttanut, mutta eräs entinen työkaverini aloitti tupakoinnin 45 -vuotiaana, koska se helpotti työssä oloa. Tupakoimalla sai myös ylimääräisiä taukoja. Hän poltti ja minä vedin muffinsseja, naurattaa itseänikin, kun kirjoitan tätä. Mitä mieltä sinä olet, oliko työssämme mitään järkeä, jos se sai meidät kohtelemaan itseämme tuolla tavalla?

Pysähdy, tutki itseäsi ja keskustele itsesi kanssa, tunnistatko jotain seuraavista?

Pitkittyneen stressin oireita ovat:

Fyysiset:

Päänsärky

Huimaus

Sydämentykytys

Pahoinvointi

Vatsa- ja selkävaivat

Hikoilu ja flunssakierre

Psyykkiset:

Jännittyneisyys

Ärtymys

Aggressiot,

Levottomuus

Ahdistuneisuus

Muistiongelmat

Unihäiriöt

Vaikeus tehdä päätöksiä

 

Mitä sinä sitten voisit tehdä? Työpaikalla ensiarvoisen tärkeää on toimiva suhde oman esimiehesi kanssa, se että teillä on hyvä keskusteluyhteys auttaa tarvittavien muutosten toteuttamisessa. Jos vuorovaikutus ei toimi, niin nosta asia esille. Siitä seuraavat keskustelut ja tapaamiset voivat olla todella rankkoja ja uuvuttaa lisää, mutta suosittelen sitä silti ennemmin kuin hiljaisuutta ja kiukkuista jupinaa yksikseen rappukäytävässä. Minä olen aina mieluummin vältellyt kriisejä ja ajatellut meneväni sieltä, missä aitaa ei ole lainkaan. Voin kokemuksesta sanoa, että pitemmän päälle se ei ole ollut järkevin ratkaisu.

Mutta sitten vielä lisäksi muista:

  • Pidä huolta unesta. Uneton ihminen on sekava, muistihäiriöinen, aivan kuin humalassa, mutta ei niin hauskaa. Unettomuus ei siis edistä millään tavalla stressistä toipumista.
  • Älä jätä liikkumista. Minulla oli yksi säännöllinen liikuntaharrastus, kävin pelaamassa tennistä kerran viikossa. Kun mäiski keltaista palloa ihan apinan raivolla, niin se kyllä helpotti ihmeellisesti. Tosin minä jätin tämän harrastuksen, koska olin niin kiireinen, ISO virhe!
  • Unohda se viinilasillinen iltaisin. Tosiasiassa alkoholi häiritsee unta etkä palaudu yön aikana kuten sinun pitäisi. Minäkin kuvittelin, että viini auttaa. No alkoholistia minusta ei tullut, onneksi, sen verran pahaa kaikki alkoholipitoinen on. Mutta kyllä helposti yhden lasillisen joka ilta saattoi juoda ja vedota siihen, että ranskalaisetkin tekevät niin. No, en tiedä heistä, mutta suomalaisen ei kannata.
  • Älä jätä harrastuksia. Tee jotain, mistä pidät oikein paljon, vaikka kasvattaisit orkideoja tai maalaisit ikoneja, mitä vain, mikä on tosi kivaa! Itse tykkäsin tehdä käsitöitä, vaikka tuotokset olivat täysin erilaisia, mitä ohje sanoi, mutta mukavaa se oli silti ja aina yllättävää, monet naurut sai. Jätin sen pois, koska ei muka ollut aikaa, ISO virhe!
  • Asioista puhuminen on tärkeää, mutta tee se sinulle luontevalla tavalla. Tutkimusten mukaan puhuminen ei sovi kaikille, toiset haluavat pitää asiat itsellään ja niillä, jotka puhuvat paljon ongelmistaan, on suurempi riski sairastua masennukseen. No ei tämä varmaankaan tarkoita sitä, että ei kannata lainkaan puhua, mutta jos ei ole sellainen asioiden vatvoja, niin ei sellaiseksi tarvitse tulla. On kuitenkin tärkeää kertoa pahasta olostaan jollekin.
  • Anna aikaa itsellesi, vain itsellesi. Kosmetologi, hieronta, jooga, istuminen metsässä… jotain missä saat olla vain omien ajatustesi kanssa, se tekee hyvää.

Joskus voi oikeasti hiukan kadottaa itseään eikä ehkä tunnista huolestuttavia oireita. Muistan, että minä olin levoton, ahdistunut ja ärtynyt. Mutta kerroin itselleni olevani taitava multitaskaaja, joka ei voi olla hetkeäkään tekemättä jotakin, koska sellainen minä olen. Niinpä täytin vapaa-aikanikin kaikella mahdollisella, jopa uuden kielen opiskelulla ja vaikutin valtavan tehokkaalta. Kerroin itselleni, että perheeni ei ymmärrä minua eikä anna minulle aikaa tehdä omia juttujani, kerroin itselleni, että perheeni estää minua menemästä eteenpäin, he vaativat minulta jatkuvasti jotakin, kuten esimerkiksi ruoanlaittoa, laittaisivat itse! 

Mielipuoli

Olin myös agressiivinen. Kerran hermostuin, jostakin hyvin tärkeästä asiasta, jota nyt en kyllä enää muista ja potkaisin seinää tuodakseni pointtini vahvasti esille. Seinä sattui olemaan kipsilevyä ja siinä käytävällä kun seisoin oikea jalka seinän sisällä, niin hiukan karisi se yrittämäni auktoriteetti ja tajusin oman naurettavuuteni. Yritä sinä ymmärtää itseäsi aikaisemmin.

Tosiasiassa kävin siis niin ylikierroksilla, että en osannut enää hidastaa ratasta, minun piti tehdä täysi stoppi. 

Nyt kun jonkin aikaa olen tehnyt töitä, jotka koen itselleni oikeiksi, pystyn jopa lukemaan kirjaa ja eilen istuin koko sunnuntain telkkaria tuijottaen. Kuulostaa absurdilta, mutta aikaisemmin minulla oli sata asiaa, joita minun piti tehdä samaan aikaan kun luin. Ei siis oikeasti, mutta en pystynyt keskittymään mihinkään ja loin itselleni illuusiota tehokkaasta ja aktiivisesta naisesta. Missasin monta hetkeä, jolloin olisin vain voinut olla ja nauttia ihanien ihmisten seurasta.

Katso menoasi ulkopuolelta, älä valehtele itsellesi, se on typeryyden huipentuma, ja kuuntele, mitä muut sanovat sinulle ja usko heitä myös. On upeaa, jos sinulla on työ, josta nautit, pidä huolta, että se pysyy sellaisena ja että sinä pysyt sellaisena kuin olet.

Mitä unelmia olen oikein jahdannut?

Minulle tulee aika vähän postia, mutta yhden lehden kestotilaaja olen ollut jo vuosia: Voi Hyvin putoaa postilaatikkoon noin kerran kuussa. Aika vähän sitäkään luen, selaan otsikot ja kuvittelen olevani valaistunut. Lehti näyttää myös hyvältä sohvapöydällä, näin meillä käyvät ihmiset huomaavat, miten ihmeellisen ahkerasti jaksan kartuttaa tietämystäni ja paneutua uuteen uraani hyvinvointialan yrittäjänä.

Siinä sohvapöydällä on muuten myös kirjastosta lainattuja kirjoja, joiden aiheet liittyvät vaihdellen eri hyvinvoinnin osa-alueisiin: ravitsemukseen, joogaan, henkiseen kasvuun ja muuhun sellaiseen monelle vähän mystiseen aiheeseen. Näitä kirjoja käyn hakemassa kirjastosta, uusin ne kätevästi netissä sallitut kolme kertaa ja vien takaisin lukematta niitä.


Moni varmasti miettii nyt, että ei tuollakaan naisella kaikki aivosolut ole läheskään elossa. Tämän toimintatavan taustalla on kuitenkin ihan oikea tahto ja mielikuva siitä, miten istun sohvan nurkassa viltin alla kirjapinon vieressä, juon vihreää teetä ja luen mielenkiintoisia, opettavia teoksia. Ympärilläni on rauha ja viisastun hetki hetkeltä. On kuulkaas melkoisen rankkaa tunnustaa itselleen, että siihen ei kykene vieläkään, vaikka oli sellainen fantasia ja kovin on yrittänyt sitä toteuttaa. Tämän sisäisen ahdistuksen lisäksi pitää vielä kestää tyttären silmien pyöritystä ja pään kääntelyä puolelta toiselle aina kun uusi pino on taas ilmestynyt pöydän kulmalle. Siitä huolimatta sinnikkäästi joka kolmas kuukausi yritän tuoda tuota ajatusta todeksi ja vankasti uskon ja toivon, että jonain päivänä se onnistuu.

Mihin tämä kaikki nyt liittyy? Alussa mainitsemastani Voi Hyvin -lehdestä luin artikkelin “Kutsu orpo takaisin kotiin”. Ei tarkoittanut Petteriä. Rehellisesti sanoen, hyppäsin artikkelin yli ensin, ei yhtään kiinnostava otsikko ja lehti lojui siinä sohvapöydällä kuukauden päivät. Sitten eräänä hetkenä ei ollut muuta tekemistä, niin ajattelin, että jos jonkun artikkelin joskus lukisi kokonaan ja tartuin lehteen. Miksi lukemani juttu oli juuri tämä, en osaa sanoa, mutta niin vain kävi.

Jutussa sosiologi Kaisa Kuurne ja erikoislääkäri Simo Kuurne puhuivat meidän jokaisen sisällä olevasta lapsesta, orvosta, jonka työnnämme syrjään, jotta onnistumme sopeutumaan ympäristöömme ja toteuttamaan niitä toimintamalleja, joita yhteisö ihailee ja arvostaa, ei niinkään omiamme.

Juttua lukiessani ja peilatessani esitettyjä asioita itseeni, oli hämmentävää huomata, miten ne osuivat oikeaan. Ainoa ongelma tässä jutussa oli se, että minä olen hyvin käytännönläheisesti ajatteleva ihminen, joten voin suoraan sanoa, että ihan kaikkea en ymmärtänyt, vaikka oikein ajatuksella pyrin lukemaan, osa vain suhahti reippaasti yli hiusrajan ja lensi myös aika korkealta. Nousi siitä kuitenkin esiin sellaisia kolahtaviakin kohtia. Kuten esimerkiksi Simon sanat:

“ Tilanne on tuttu työterveyshuollon vastaanotolta. Ihmiset oireilevat monin eri tavoin ja tuntevat syvää vierautta omassa elämässään. Potilaat ovat usein vastuunkantajia, auttajia ja  perfektionisteja. Tyydytetään ympäröivän yhteisön tarpeita loputtomasti. Näin saadaan hyväksyntää ja yhteyttä.”

Tämän lukiessani muistin, että minähän siellä työterveyshuollossa kävin, valittamassa selkäkipua ja käsijumia, vähän itkettinkin välillä. Työterveyshuollossa oltiin huolissaan, mutta minä selitin jämäkästi, että kipua tässä itken, on niin kovin pahana. Ja juu, tilanne töissäkin oli hermostuttava, mutta kyllä minä nyt siitä selviän, ei se ole ongelma, kunhan vaan saan sen lihasrelaksanttireseptin. Joku ajatteli, että työterveyshuolto ei ottanut minua tosissaan, mutta Suomen lain mukaan tällaista, ainakin ulospäin ihan järkevältä näyttävää ihmistä ei voi ottaa pakkohoitoon, joten ainoastaan puhuen piti pärjätä ja sairauslomaa ehdottaa.

Olin sinnikäs selviytyjä ja mietin vain, että mitähän ne muutkin oikein ajattelevat, jos uupunut kerron olevani, teen itseni ihan naurettavaksi. Sairauslomalla kuuluu sitä paitsi olla silloin, kun on todella sairas, siis todella. Lisäksi töissä oli sellaisia tehtäviä, jotka vain minä tiesin ja osasin, olin siis korvaamaton. Tosin sitä sormi vesilasiin -testiä en viitsinyt toteuttaa, se olisi ehkä kertonut muuta. Todellisuudessa koin kuitenkin olevani ihan väärässä paikassa ja väärässä tehtävässä. Kun tämä tieto sitten väkisin sillä yhdellä kohtalokkaalla työmatkalla iski tajuntaan, niin oli melkoisen ahdistavaa, kun turvalliseksi luulemani pesä alkoi hajota ympäriltä.

Luulin olevani unelmapestissäni, vaikka se esimiestyö olikin siinä mukana pyytämättä. “Tässä voisin olla eläkeikään asti”, muistan ajatelleeni. Mikä sinänsä oli melko absurdi ajatus henkilöltä, joka viimeisen 17 vuoden aikana oli ollut seitsemässä eri työpaikassa, koska aina löytyi jotain uutta ja mielenkiintoista, jokin toisenlainen tehtävä, josta voisi taas oppia uutta. Mikä ihmeessä sai minut kuvittelemaan, että nyt jäisinkin tähän yhteen paikkaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

No lopulta kun uskalsin myöntää itselleni olevani vähän sivuraiteella varsinaisesta itsestäni, niin asiat lähtivät rullaamaan. Helppoa se ei todellakaan ole ollut. Olen joutunut kouluttamaan itseäni olemaan sellainen kuin olen ja antamaan vapauden sille sisällä olevalle erilaiselle lapselle. Eräs hyvä itsensäkoulutusmetodi on se, että kävelee naurettavan näköinen pipo päässä kaupungin läpi vain huomatakseen, että ketään ei kiinnosta. Tuolloin on taas vähän helpompaa osata hyväksyä itseään sellaisena kuin on, kukaan muu ei arvostelekaan sinua. Se on järistyttävä opetus. Matka minulla on vielä pahasti kesken, mutta luettuani tuon artikkelin sisäisestä orvosta, opin taas jotain: nyt tiedän, mitä käyn läpi ja uuden luominen ja itseeni tutustuminen on taas sujuvampaa. Eikä minun tarvitse yrittää selviytyä kaikesta, saan apua, jos pyydän. 

Kuvassa on artikkelissa mainitut ihmistyypit:

Löydätkö sinä itsesi näistä ja miten koet itse käyttäytyväsi esimerkiksi työelämässä. Onko sinulla sisälläsi orpo, jonka olemassaoloa peittelet, ottaisitko sinä häntä mukaan? Minä ymmärsin nyt selkeämmin, että on oikeasti ollut eräs tyyppi, joka olisi elänyt tietynlaista elämää, mutta työnsin itse hänet usein sivuun muiden ihmisten odotusten vuoksi. Osaisinpa nyt päästää häntä vielä enemmän esille ja kääntää elämässäni ihan oikeasti sen uuden lehden. Se sisäinen lapsi haluaisi kovasti lukea niitä kirjoja siellä sohvan nurkassa, ehkä jonain päivänä sitten oikeasti vapautan hänet sitä tekemään.

 

Tutki ja kuuntele itseäsi. Ei sinun tarvitse elämääsi mullistaa, hypätä oravanpyörastä ja muuttaa Jamaicalle. Mutta, onko sinun otettava vastuu kaikesta, tuntuuko, että sinun on vain selviydyttävä tästä vai oletko sellainen hiljainen uhrautuja. Jos tunnet uupuneisuutta mieti omia toimintapojasi ja voisiko niitä muuttaa. Se vaatii työtä, mutta kyllä siinä onnistuu, minäkin tein sen ja minusta tuli jo vähän mukavampi ihminen ainakin itseäni kohtaan.

Kutsu orpo takaisin kotiin. Voi Hyvin. 10/2018