Lähijohtaja, koko firman paskakaivo

Tuntuuko sinusta tältä?

Eräs lähijohtajasijainen sanoi minulle kerran: “juu, kyllä minä tämän määräaikaisen homman hoidan, mutta vakituiseksi en rupea, ei ole kiinnostusta olla koko firman paskakaivo.”

Hänellä oli lähijohtajan työstä muodostunut sellainen kuva, että siinä ei voi miellyttää ketään. Ylhäältä tuli vaatimuksia, joita tiimiläiset eivät nielleet ihan yhtenä palana ja kun uuden asian jalkauttaminen vei aikaa niin ylhäältä tuli heti noottia. Lisäksi ei voi kuulemma enää olla normaalisti työkavereiden kanssa. Aivot vaan sulaa.

No ei se mielikuva ihan tuulesta temmattu tainnut olla. Minulla itsellänikin oli usein olo, että uusia tavoitteita ja toimintamalleja toiminnan kehittämiseen tuli sellaisella vauhdilla, että en ollut edes itse ehtinyt edellistä sisäistämään, niin jo olisi pitänyt saada muutosta siihen aikaiseksi.

Ihan näin ylimääräisenä sivukommenttina: Käytän tekstissä sanaa lähijohtaja, opin sen kirjallisuudesta. Ennen puhuttiin lähiesimiehistä ja johtajista, pikkupomo-isopomo, näillä termeillä hienovaraisesti tehtiin selväksi, missä asemassa kukin organisaation hierarkiassa oli. Nykyään onneksi on menty siihen suuntaan, että titteleillä ei tarvitse tuoda itseään esille, vaan kaikki yhdessä hoidetaan toimintaa. Tähän perustuen jokainen, joka on esimiestyössä on johtaja, koko klaani johtaa toimintaa, johtajilla on vain erilaisia tehtäviä.

No takaisin aiheeseen. Lähijohtajalle on todella haastavaa toimia kahden kentän välillä, työ on melko yksinäistä ja siinä asemassa pätee mitä parhaiten vanha viidakon sanonta: kun toiselle kumarrat niin toiselle pyllistät. En sitten tiedä, miten ylös sitä pitää mennä, että tuosta tilanteesta pääsisi, en ole nähnyt sellaista pestiä, ei edes Amerikan presidentillä. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää, mutta lähijohtajan työssä ikävämpi puoli on se, että tiimiläiset ovat samalla myös lähimpiä työkavereita ja siinä ryhmässä kriisien syntyminen on ikävää.

Lähijohtajan työssä yhtenä haasteena on se, että siinä joutuu taiteilemaan eri ryhmien välillä, ryhmien toiminta ja myös arvot ja asenteet eroavat toisistaan ja sitten on vielä omiakin sellaisia jotain ajatuksia, kunhan vaan kerkeää ajattelemaan.

Mikään loistava vuorovaikuttaja ei suinkaan tarvitse olla, mutta pitää ymmärtää asetetut tavoitteet ja suuntaviivat ja johtaa sitten tiimiä oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti eteenpäin. Tämä saattaa olla erittäin vaikeaa näyttää ulkopuolelle, että toimii näin. Itse olin ainakin kerran jos toisenkin tilanteessa, jossa minun kerrottiin kohtelevan työntekijöitä epätasa-arvoisesti. Nämä olivat tilanteita, joissa

  1. en voinut kertoa muille syytä henkilön erityyliseen työtehtävään, koska minulla oli salassapitovelvollisuus, kyseessä saattoi olla mm. terveydelliset syyt
  2. työntekijä oli täysin kykenemätön suorittamaan tiettyjä tehtäviä, joita hän itse oli kovin halukas tekemään, mutta en niitä tehtäviä voinut hänelle ohjata
  3. annoin henkilölle palautetta, joka koski hänen toimintaansa, mutta hän olisi toivonut, että olisin kohdistanut palautteen koko tiimiin

No oli niitä varmaan muitakin, mutta nuo jääneet parhaiten mieleeni. Tässä en sitten mitenkään väitä, että olisin täydellisesti nämä tilanteet osannut hoitaa, mutta yritän sanoa sitä, että vaikka kuinka yrittää toimia oikein, se tosiaan saattaa silti näyttää toisenlaiselta.

Epäreilua työssä on, että se lähijohtajan työ ei ole kovinkaan näkyvää. Usein kuulee arvostelua, että mitä sekin siellä toimistossa tuhtaa. Siltähän se kyllä oikeasti näyttää, kun oikea hoitaja kiireessä yrittää pitää potilaista huolta ja suorittaa aliresursseilla käytännön hoitotyötä, niin voiko olla mitään ärsyttävämpää kuin yksi hoitaja, joka istuu tietokoneen ääressä koko päivän pyörittämässä papereita. Ei nähdä sitä, että siellä toimistossa yritetään kuumeisesti saada lisää resursseja hoitotyöhön ja lisäksi löytää aikaa ja mahdollisuuksia kaikkien uusien ylemmän johdon vaatimien projektiryhmien perustamisille ja kehittämiskokouksille.

Näin kun katselen täältä sivusta tänä päivänä, niin voin jo ääneen todeta, että puolet niistä vaadittavista työryhmistä ja kehittämisiltapäivistä olisi voinut jättää järjestämättä, sillä ne veivät enemmän kuin toivat, mutta eipä sitä siinä tilanteessa tietenkään tiennyt.

Mikä ihme ihmisiä tähän lähijohtajan tai minkään muunkaanlaisen johtajan tehtävään oikein sitten vetää?

  1. Mahdollisuus osallistua toiminnan kehittämiseen
  2. Monipuolinen työnkuva
  3. Suurempi verkosto ympärillä
  4. Vaikutusmahdollisuus
  5. Sosiaalisuus

On lähijohtajan tehtävässä siis paljon hyvääkin, kaikki listalla olevat löytyvät, siis jos tehtävään on halunnut. Minä itse ajauduin. Toivoin työhöni kaikkia noita yllä olevia kohtia, mutta ei sellaisia tehtäviä viisitoista vuotta sitten ollut tarjolla, ihan hölmöä, että joku terveydenhuollon ammattilainen olisi vain kehittämistehtäviä hoidellut, ennenkuulumatonta kerrassaan, lisämausteena tuli aina työnjohdolliset tehtävät ja toisella kädellä piti osallistua hoitotyöhön. Niinpä sitten menin mukana, jotta sain myös toivomaani haastetta ja asetin tavoitteeni tuohon tehtävään. Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut reippaanlaisesti ja on huomattu, että terveydenhuollonkin tulee vastata asiakkaiden kysyntään ja tarpeisiin, joten uusia työtehtäviä syntyy jatkuvasti.

Ehdotan, että pysäytät itsesi kerran oikein kunnolla, älä anna minkään häiritä ja mieti perusteellisesti, mihin haluat urallasi tähdätä.

Jos haluat olla lähijohtaja, keskity sen työn kehittämiseen ja omien vahvuuksiesi löytämiseen ja niiden hyödyntämiseen ja psyykkaa itsesi kestämään niitä tilanteita, että aina ei voi onnistua. Ole oma itsesi ja pidä kiinni arvoistasi ja ajatuksistasi. Jos taas haluat enemmän asiantuntijatehtäviä, lähde rohkeasti sille polulle, niitä alkaa olla jo auki siellä sun täällä. Se että lähijohtajan tehtävässä on henkilö, joka siihen ei välttämättä ole halunnut ja tuntee olonsa ahdistuneeksi, aiheuttaa työuupumusta ja pahimmassa tilanteessa masennusta. Henkilön asenne omaan työhönsä heijastuu väistämättä myös tiimiin, joka hänen tulisi innostaa, motivoida ja kannustaa eteenpäin. Jos johtaja istuu suljetun oven takana ja odottaa vain työpäivän loppumista ja toivoo selviävänsä päivä kerrallaan, voipi olla, ettei sitä tiimiäkään ihan kauheasti kiinnosta, porukka vaan hakee palkkansa tulemalla ovesta sisään sovittuina kellonaikoina.

Kannattaa lukea:

Reikko, Salonen & Uusitalo. Puun ja kuoren välissä. Lähijohtajuus sosiaali- ja terveysalalla. 2010, Turun AMK tutkimuksia.

Ahlroth, Havunen. Pomo puun ja kuoren välissä. 2015

P.S. Aika yksipuolisesti tuota lähijohtajan työtilannetta kuvataan, puun ja kuoren välistä se pomo löytyy monesta jukaisusta.

Pomo, joka karkasi ikkunasta

“Hei äiti! Multa kysyttiin, mitä sä teet työksesi. Mä sanoin, et sä oot pomojen pomo, oliks se oikein?”

No vähänkö kuulosti hyvältä, siis tosi hyvältä. Tytärkin oli ymmärtänyt, että missä asemassa tässä oikein ollaan. Olin ylpeä itsestäni, olin päässyt siihen, mihin olin tavoitellut. Pomojen pomo oli titteli, jota hiljaa mielessäni hellittelin samalla, kun istuin taas kerran kokouksessa, jonka agendasta tai tarkoituksesta minulla, ja tuskin kellään muullakaan, oli juurikaan käsitystä. Jokin kokonaistilanteessa, ei siis vain siinä kokouksessa, hitusen kuitenkin hiersi persvakoa, en vain oikein tiennyt mikä. Työnsin sitä häirikköä pois ajatuksistani, sillä minullahan oli kaikki enemmän kuin mainiosti. Tämä oli usein käyttämäni keino, sillä yleensähän kaikki korjaantuu, kun sitä ei vaan ajattele, antaa sen tavallaan hoitaa itse itsensä pois, eikö?

Eräänä päivänä, menin poikkeuksellisesti mieheni kyydissä töihin. Sinä aamuna autossa oli aikaa vain istua, ei tarvinnut keskittyä liikenteeseen, vaan pystyi kiinnittämään huomiota asioihin ympärillä ja ihastella, mitä kaikkea siinä työmatkan varrella olikaan. Oli aikaa olla vain hiljaa ja mietiskellä ja sitten se yhtäkkiä iski, vahvana ja äänekkäänä, tunne, että en halunnutkaan mennä työpaikalle. En tuntenut oloani siellä enää mukavaksi, ymmärsin, että minua ahdisti niissä kaikissa kokouksissa istuminen, joissa kuukaudesta toiseen jauhettiin samaa asiaa, mutta ei menty eteenpäin. Minua ahdisti, että työpöydälläni oli kauhea määrä keskeneräisiä töitä, joita en jaksanut enää miettiä, odotin niidenkin hoituvan itsestään. Minua ahdisti, että olin ajautunut tilanteeseen, jossa työ meni kaiken edelle. Minua ahdisti, että en osannut sanoa EI. Minua ahdisti, että käytin työtäni ja kiirettä siellä tekosyynä harrastusten pois jättämiselle. Minua ahdisti, että en tuntenut olevani enää oma itseni. Minua ahdisti, että en enää kokenut tekeväni kyseistä työtä hyvin ja se soti periaatteitani vastaan. Lyhyesti siis voisi sanoa, että minua ahdisti.

Olen myös näiden vuosien varrella oppinut tuntemaan itseäni, joten tiesin, että en saa tilannetta enää korjattua, en löytäisi siihen enää motivaatiota. Tein siis oman ratkaisuni.

Lähdin pois.

Päivääkään en ole lähtemistä katunut, siitä ei ole kyse, yhä tuntuu, että työ ei varsinaisesti ollut minua varten. Mutta hiukan kismittää se, että yritin niin kovin pärjätä vain itsekseni enkä kokeillut mitään keinoja korjatakseni tilannetta enkä siis tiedä, olisiko tilanne toinen.

Olen nyt pohdiskellut tilannetta muutaman kuukauden ja päätin jälkiviisastella. Olisinko siis jotenkin voinut estää kyseisen tilanteen? Mikä ajoi minut uupumukseen ja mitä keinoja minulla olisi ollut käytettävissä, mutta en niitä etsinyt tai nähnyt ja miksi en? Minulla heräsi toive: Olisiko mahdollista, että kirjoittamalla kokemuksistani, voisin auttaa toista samassa tilanteessa olevaa esimiestä ja nyt jatkossa myös itseäni yrittäjänä välttämään äkillisen tarpeen karata ikkunasta.