Töitä hakemassa

Tilanteeni oli siis äkillisesti se, että olin luvannut miehelleni jättää kaikki nykyiset työni (tai siis ei niitä ole kuin kolme tai neljä; sama ala, eri paikat ja tehtävät) ja lähteä 600 kilometrin päähän kaupunkiin, jossa tunnen kolme ihmistä. Ajatukseni oli, että kyllä tekevä töitä saa ja yhä olen sitä mieltä, mutta ei siellä pihamaalla taida kuitenkaan työnantajia olla jonoksi asti minua odottelemassa. Niinpä oli pakko aloittaa ihan oikea, aktiivinen työnhaku.

Jostakin näkökulmasta katsottuna, voisi ajatella, että olin ottanut urallani hiukan takapakkia ja minua jännitti kovin se, että keskustelu työhaastattelussa kääntyy seuraavanlaiseksi:

“Niin tuota, sinä olet siis palannut ihan perustyöhön, ymmärsinkö oikein?”

“Kyllä.”

“Et siis enää ole esimiehenä?”

“En.”

“Teet siis ihan suuhygienistinä hommia, ihan perushommia?”

“Kyllä.”

“Haluaisitko tehdä esimiehen tehtäviä?”

“En.”

“Ööö…joo…no..me täältä soitellaan, jos tarvitaan…”

Kuvittelin vahvasti, että se ei ole niin hienoa ja kannustettavaa, kun palaa takaisin lähtöruutuun. Kukaan kun ei koskaan kyseenalaista eteenpäin punnertamista ja aina vain vaativampien tehtävien hamuamista, se on upeaa ja ihailtavaa ahkeruutta.

Jos taas menee takapakkia jaksaakseen iloita työstä, pitääkseen sitä hauskana ja ollakseen iloinen kotona työpäivän jälkeen, niin on enemmänkin luuseri, vähän outolintu, vähän jopa… laiska…

Onneksi oli rekrytoinnista kokemusta

No mutta, hyppäsin silti rohkeasti tähän prosessiin, jossa onneksi olin omasta tahdostani (vaikka olikin ”vähän” pakko), mutta jossa olin ollut liian monta vuotta sitten. Mutta kokemusta minulla oli pöydän siltä puolelta, jossa pohditaan niitä erilaisia hölmöjä kysymyksiä, joiden avulla hakijoista yritetään saada esille, ovatko he kovia tekemään töitä, oma-aloitteisia, innostuneita, kiinnostuneita juuri meidän firmasta ja motivoituneita työskentelemään kovin siitä huolimatta, mitä tehtävästä maksetaan, vaikka ihan ilmaiseksikin. Yritin muistella näitä haastattelutilanteita ja neuvoin itseäni, että työhönhakutilanteessa:

  1. Älä kysy, onko töihin pakko tulla aina siihen aikaan, kun työt alkaa.
  2. Älä kerro, että olet valmis tekemään töitä vain yhdessä yksikössä viidestätoista, koska se on kotiasi lähinnä.
  3. Työmotivaatiosta ei välttämättä kerro se, että sanot hakevasi kyseistä tehtävää sen vuoksi, että se on päivätyö. Yritä keksiä jotain muuta, vaikka se olisi vale.
  4. Kun sinulta kysytään todistuksia, onhan ne sinulla mukana, ettet vastaa, etteivät ne mahtuneet tähän iltalaukun kokoiseen käsilaukkuun.
  5. Huolehdithan, että rekrytoivan osapuolen ei tarvitse soittaa sinulle ja muistuttaa, että haastatteluaika tosiaan oli jo tänään. Hän tuskin aikoo soitella joka aamu sinulle, että muistat tulla töihin.

Ja nämä yllä olevat tapaukset ovat muuten ihan elävästä elämästä eivät mielikuvitukseni tuotteita.

Innokkaasti lähdin kahlaamaan Mollin (www.mol.fi) sivuja ja etsimään itselleni unelmaduunia Pohjois-Karjalan vaarojen juurelta. Päälle en jaksaisi kiivetä ja tuskin siellä osaisin mitään tuottavaakaan tehdä.

 

Yli 500 vapaata työpaikkaa, no siinähän on mistä valita. Täällä Varsinais-Suomessa asuessa on tottunut vähän lyhyempiin välimatkoihin, ja jos töitä hakee Varsinais-Suomen alueelta, niin paikka yleensä on ihan nopeahkon automatkan päässä. Karjalan kunnaiden työpaikkoja selatessani ja parin kunnan sijainnin guukletettuani, minulle selvisi, että maakunnissa on nyt vähän eroa tuossa koossa. Pohjois-Karjala onkin kaksinkertainen neliökilometreiltään kuin tämä varsinainen Suomi. Ihan minne tahansa päivittäin ei siis realistisesti ajatellen pysty ajelemaan. 

Toinen asia oli se, että niitä työpaikkoja tosiaan oli, mutta suuhygienistejä ei kukaan hakenut. Tosin en varmaan olisi ollut kovinkaan toivottava hakija, koska olen asettumassa kulmille vain puoleksi vuodeksi. Ei mitään valtavaa sitoutumista havaittavissa. Mutta muutoin, voi että, miten mielenkiintoisia työpaikkoja onkaan olemassa! Jäin ihan mykistyneenä selailemaan ilmoituksia, voisikohan päästä sellaisiin duuneihin, ihan eri alalle? Mieheni oli hieman skeptinen koskien osaamistani suojelubiologin tai talousjohtajan tehtäviin, tällä kertaa päädyin kuuntelemaan häntä. Mutta voi että, ihmiset tekee mielenkiintoisia juttuja.

Mitä siihen työnhakuun tarvitaan

Työpaikkoja selatessa kävi selväksi, että hakemukseni, joka minulla on, totta kai, c:asemalla tallessa, tarvitsisi hieman päivitystä. Ja hakemuksen lisäksi oli vielä se CV, Curriculum Vitae, kansankielellä: ansioluettelo. Näitä kun rustasin uusiksi, niin oli kyllä hauska muistella kaikenlaisia duuneja, mitä sitä onkaan elämänsä aikana tehnyt. Olen myynyt jäätelöä ja hampurilaisia, mankeloinut lakanoita, siivonnut terveysasemalla ja pyörittänyt Onnenpyörää supermarketissa. Mutta mieleenpainuvin homma on ollut kyllä Tequila -tyttö. Minulla oli asevyö, jossa panosten tilalla oli snapsilasit ja asekotelossa Tequilapullo. Asiakkaan huitastessa snapsin naamaansa, minun tehtävä oli huudahtaa meksikolaisittain “Aijaiaijaijaijaa!!!”, ilmeisesti Meksikossa huudetaan aina niin. En tiedä, kun en ole käynyt. Jos noloudessa mitataan, niin seuraava aste tuosta alaspäin olisi ollut merenneitona baaritiskin takana olevassa altaassa, mikä minun sukellustaidoillani toisaalta olisi ollut varmasti jonkinlainen nähtävyys.

Vaikka nämä hommat toivat kokemusta tai ainakin paransivat pokkaa, niin päätin jättää ne pois luettelosta, niitä tuskin olisi nyt arvostettu.

Koska tutkintoani vastaavia työpaikkailmoituksia ei tullut vastaan, niin laitoin avoimen hakemuksen Siun Sotelle. Kyseessä on kuntayhtymä, joka vastaa terveyspalveluiden tuottamisesta Pohjois-Karjalan maakunnassa. Ilokseni sieltä minulle vastattiin ja sain puhelinnumeroni annettua, jos vaikka sijaista tarvitsevat hammashoitoloissa. Samoin vastasi myös Terveystalo, joka hoitaa tällä hetkellä Rääkkylän ja Tohmajärven kuntien suun terveydenhuollon. Kummassakaan keskustelussa ei kyseenalaistettu valintaani palata perustyöhön, enemmänkin onniteltiin rohkeasta päätöksestä, olin siitä hieman hämmentynyt, mutta erittäin iloinen. 

Tosi innoissani olen mahdollisuudesta päästä näkemään eri organisaatioita ja niiden toimintamalleja, toivottavasti se puhelin oikeasti myös pirahtelee. Olen kummallekin firmalle luvannut tehdä kaikenlaisia hommia, töitä hakiessa (pienen pakon edessä) kun ei kannata olla kauhean nirso. Toivottavasti hammaslääkäreiltä löytyy ymmärrystä saavitolkulla, jos minut istutetaan hammashoitajan tehtäviin, lupaan ihan oikeasti parhaani yrittää!

Päähänpistosta muutoksen toteutukseen

Haluaisin pitää majataloa Korfulla. Mielikuvassani aurinko paistaa aina, joten voin hakea aamupalatarvikkeet lähitorilta, jonne pyöräilen halki viheriäiden laaksojen vilkuttaen viinitilallisille. Asiakkaat majatalossani ovat ystävällisiä, osa jo useamman kerran käyneitä, nauramme iloisesti erään herran puujalkavitseille samalla kun selvitän lentokenttäkuljetusta Kistofosoksen kanssa. Olen itse leiponut croissantit ja jauhanut kahvin, olen niin onnellinen.

Jos tuo ei jotenkin sitten satu luonnistumaan, niin varasuunnitelmana on, että minulla on kahvila, ihan täällä Suomessa. Pieni, maksimissaan istumapaikat viidelletoista, hieman rustiikkisesti sisustettu. Teen itse kaikki tarjottavat tuotteet, jotka ovat gluteenittomia, maidottomia, munattomia, suolattomia, sipulittomia, basilikattomia ja merenelävättömiä, mutta ei vegaanisia, ne ovat liian vaikeita tehdä. Ja jauhan itse sen kahvin. En ole muuten koskaan kyllä jauhanut kahvia, mutta jotenkin se kuulostaa niin ylelliseltä ja on varmasti todella paljon tavallista kahvia parempaa, varmasti.

Haaveita vain, mutta kova tarve olisi keksiä, mitä tehdä isona. Ajatuksena on, että tekeminen olisi sen verran tuottavaa, että voisi sanoa pysyvänsä elossa sen avulla, mutta myös kivaa ja rentoa. Harmillista, mutta yllä kuvattujen haaveiden yhteinen tekijä on se, että loppujen lopuksi ne eivät todennäköisesti ole mitään näistä. 

Minkälaisen muutoksen voisi oikeasti tehdä?

Mitä muuta työtä, kauttaviiva tekemistä sitä sitten voisi keksiä? Jotain muuta, kuin nyt…

Ehdotatte tietenkin sitä ilmeistä eli että tekisin sitä, mitä nytkin, mutta se ei olisi kovin jännittävää.

Tätä pohdittuamme, päätimmekin mieheni kanssa muuttaa viideksi kuukaudeksi Pohjois-Karjalaan. Moni miettii miksi, vastaus on, että siksi, eli ihan oli päähänpisto, joka vaan jostain vähemmän ymmärrettävästä syystä päätyi toteutettavaksi.

Asumme siis talven itärajalla, Kiteen kaupungissa, pienessä mökissä ja ehkäpä siellä sitten harjoittelen sitä kahvin jauhamista.

Kaikkia kiinnostaa kovasti, mitä muuta me siellä teemme, sillä kahvilan perustaminen keskelle metsää olisi jo hulluutta. Älkää huolehtiko, meille kaikki on selkeää. Mieheni on sapattivapaalla ja hän on suunnitellut samoilevansa metsissä ja tukkeja kantamalla hankkivansa kauan kaipaamansa lihakset. Täysin selvää ei ole minulle ja epäilen onko hänellekään, mihin hän niitä tukkeja kantaa, mutta se ei nyt ole tässä oleellista. Minä olen ilmoittautunut keikkalaiseksi terveyskeskuksiin ja se tulee olemaan upea opintomatka eri työyhteisöön, odotan todella innolla. Tässä päähänpistossa ei ole mitään tuottavaa, mutta kivaa ja osittain myös rentoa se tulee varmasti olemaan. Kaikkeahan ei voi saada.

Tämä blogi muuttuu siis vähän henkilökohtaisemmaksi kun jaan teille tarinaa siitä, mitä tapahtuu, kun hyppää tyhjään. Kantaako jokin vai kuuluuko vain mäjähdys. 

Toivottavasti sinä saat jutuistani hyvät perustelut jatkaa nykyisessä työssäsi tai sitten uskallusta kokeilla jotain haaveilemaasi muutosta.

Se on nyt sitten loppu

Kun lomat loppuu, kesä ohitse on, vuosi kulkee jälleen uuden ympyrän…

Näin kauniisti lyyritteli ja luritteli Suurlähettiläät aikoinaan ja ajatus tuollaisenaan on hyvin vahvasti monen mielessä, vaan eihän se kesä oikeasti siihen lopu, että mennään töihin, paitsi jos se loma on syyskuussa. Tänäänkin on aamun lämpötila 15 celsiusta ja aurinko paistaa täysillä, kyllä minusta on vielä kesä, vaikka italialaisten mielestä ehkä ei.

Mieheni totesi  eilen illalla, että “jaahas, se alkaa monella olla huomenna työhön paluu, sitten pitäisi taas jaksaa 11 kuukautta”. Hän itse on sen verran onnellisessa asemassa, että on ollut jo viikon töissä, joten hänellä on vähän vähemmän kärsittävänä ja oikeus kommentoida vahingoniloisena.

Aika vähän kuulee ja näkee positiivisia kommentteja työhön paluusta. Onhan se nyt helvetin mukavaa loikoilla terassilla viinilasi kädessä ja lukea Tex Willereitä. (Tekeeköhän sitä muuten kukaan enää…?) Mutta jaksaisiko oikeasti jatkuvasti? Eihän silloin olisi enää lomaa.

Onko se töissä olo oikesti kärsimystä, no joillekin varmasti on, monelle ei. Huomattavasti paremmin siellä jaksaisi, kun ajattelisi työhön paluun olevan jälleen mukava muutos elämässä, ehkä siellä odottaa jotain uusia juttuja ja kommelluksia, työkavereiden hassuja lomakertomuksia ja muuta vastaavaa.

Kollegani kerran sanoi, että loman jälkeen tulisi pitää työhönpaluukeskustelu, hän aikoo vaatia, vaati, mutta ei saanut. Tätä ei sitten kannata ottaa kovin virallisesti, mutta ihan huippujuttuhan se olisi, jos esimies kasaisi tiimin koolle ja juteltaisiin pari tuntia niitä näitä kahvikupposen äärellä. Kuulumiset ja ajatukset tulevasta, muutamat asiattomuudet ja naurut niin johan siitä mieli virkeänä jaksaa lähteä taas eteenpäin. Kokeilisitko? Eiköhän ne työt siellä jonkin aikaa odota, odottivathan ne lomankin ajan.

Ihanaa työn alkamista sinulle!