Ruokatauko, tuo työpäivän häirikkö

Väitän, että tämä on meidän kilttien tyttöjen ongelma. Minä ainakaan en kehdannut sanoa, että nyt en tule, olen lounastauolla, järjestäkää kokous toiseen ajankohtaan. Ei, minä juoksin kioskista hakemaan kahvin ja suklaapatukan ja ryntäsin tukka putkella kokouksesta toiseen. Voi luoja, miten olin hyvä! Uhriuduin, näkikö kukaan? Laitoin muut itseni edelle, näkikö kukaan? Jos kukaan ei nähnyt tai tajunnut, niin itse siitä mainitsin ja naureskelin, että on tämä aikamoista menoa.

En muuten muista yhdenkään miespuolisen työkaverini koskaan sanoneen, että: “Jätin lounaan väliin, että pääsin tähän tapaamiseen”. Ei, he tulivat silloin, kun heille sopi. Tiukasti olen sitä mieltä, että kilttien tyttöjen ongelma on tämä.

Ruokatauko jätetään välistä, koska on niin kiire. Tuohon kiireen tunteeseenkin väitän, että se on oikeasti usein itse aiheutettu. Se on siis todellakin tunne, jälkikäteen olen tajunnut, että näin oli. Asiat olisivat hoituneet toisena hetkenä, jos olisi tarvinnut. Sellaisia tilanteita, joissa piti toimia ehdottoman nopeasti, oli todellisuudessa äärimmäisen harvoin.

Niin, siis se ruokatauko, ihan turha, senkin puolituntisen voi käyttää johonkin työtehtävään. Tai voi syödä samalla, kun valmistelee erilaisia dokumentteja. Ei kovin kauaskantoinen toimintamalli. Onko sinulla siis oikeasti niin kiire? Mitä siitä kukaan hyötyy, että et pysähdy hetkeksi ja syö, ihan oikeaa ruokaa.

Mutta tiedän, sitten kun on ajanut itsensä siihen vähän hyperventiloivaan tilaan ja on niin väsynyt, että yrittää vain selvitä päivästä, ei oikein jaksa ottaa itseään enää niskasta kiinni ja ryhdistäytyä, vaan ajelehtii vain virran mukana.

Itsellä työpäivät olivat joskus melko pitkiä, saatoin mennä puoli kahdeksaksi aamulla ja lähteä kotiin seitsemän aikaan illalla. Silloin kun työpaikkani sijaitsi kaupungin keskustassa, niin oli todella helppoa löytää itselleen lounasta. Vaihtoehtoja oli useita ja enimmäkseen niistä tuli valittua tosiaan se nopein, mutta ei välttämättä ihan terveellisin vaihtoehto. Kouraan jäi se, mikä oli helposti syötävissä samalla, kun vaikkapa suunnitteli työvuorolistoja.

Monesti päädyin hakemaan bagelin lähikuppilasta ja lupasin itselleni, että vain se bageli, ei sitten mitään muuta! Siinä kun odottelin sen kylmäsavulohi-tuorejuusto-artisokka-majoneesi -herkun valmistumista ja tuijottelin muffinsseja, niin pikkuhiljaa kaveri vasemmalla olkapäällä aloitti sen hihkumisen: “No hei, yksi muffinssi, mitä väliä. Ja voisithan sä viedä sun työkaverillekin, kun yhdessä selvitätte niitä laskutuksia kuntoon. Mieti miten mukavaa on keittää kahvit ja nauttia herkullinen muffinssi työn lomassa. Ja jos tarkkaan mietit, niin on pelkkää säästöä, kun ostat useamman, on sitten huomiseksikin, kato ota kuusi, maksa viisi, oikeesti, mieti!”

Olen ymmärtänyt, että molemmilla olkapäillä tulisi istua joku pieni tyyppi, mutta tämä innokas muffinssiaddikti oli jollakin mystisellä tavalla hiljentänyt sen järkeilijän ja niin minä onnellisena kävelin töihin kuuden muffinssin kanssa. Eikä niitä ollut enää seuraavana päivänä…

Silloin myöskin ajattelin, että miten mahtava työnantajamme oli, meille oli tarjolla kahvihuoneessa aina kahvia, maitoa ja keksejä. Suurimpana tilaussuosikkina oli suklaapäällysteiset täytekeksit. Hyvän makunsa lisäksi ne ovat niin näppärän kokoisia ja pehmoisia, että niitä ei tarvitse haukata, vaan sellainen mahtuu ihan kokonaisena suuhun. Kaksi kupillista kahvia ja pari pakettia täytekeksejä, niin energiaa riitti aivan toisella tavalla ja olin terve ja reipas. Varsinaisen ruoan pystyi jättämään väliin, koska hiilihydraattiyliannostus piti nälän kaukana.

Oman alitajunnan voima on kyllä uskomaton. Kun katson kuvia itsestäni tuolta ajalta, niin energia ja terveys on kyllä oikeasti jossain tosi kaukana. Kuvassa on kulahtaneen näköinen pullukka, joka luuli olevansa terveellisyyden perikuva, koska söi viikonloppuna salaatin lounaaksi.

Ja tämä ei siis ollut työnantajan vika, hoidin ihan itse tilaukset, työnantaja antoi vain budjetin. Hyvin olisin voinut tilata vaikka hedelmiä, mutta ei kyllä heti tullut mieleenkään, olin kuin lapsi karkkikaupassa. Todellisuudessa olin pahasti sokeririippuvainen.

Mihin tällainen toimintamalli, missä ruokailuja jätetään välistä ja sitä korvataan sokerilla, johtaa? Mietitäänpä.

Sokerin haittavaikutuksista puhutaan koko ajan enemmän. Nopeiden hiilihydraattien liikakäyttö altistaa ylipainon syntymiselle ja metaboliselle oireyhtymälle. Kun ruokavalio sisältää runsaasti sokereita, verensokeri heilahtelee tarpeettomasti ylös korkealle ja romahtaa alas, näin ollen sinulla on nälkä todella usein. Ja usein se sitten johtaa siihen, että närpit suuhun vähän väliä jotain ja syötyä tulee lopulta normaalia enemmän.

Suomalaiset syövät noin 30 kg sokeria vuodessa per henkilö näistä 14 kiloa on makeisia. Onhan se ihan jäätävä määrä.

Ylipaino on iso ongelma ja siihen liittyvät sairaudet jo ihan arkipäivää. Tavallinen ruokailu on unohdettu ja popsitaan jatkuvasti jotain pientä ja mikä huvittavinta, kuvitellaan, että syödään erittäin pienesti. Kuitenkin paino nousee ja väsymys on arkipäivää ja tätä sitten päivitellään työporukassa, kun aineenvaihdunta loppuu lähes kokonaan, kun täyttää neljäkymmentä. Juu, siihen ikään se juuri liittyykin erittäin vahvasti, ei mitään tekemistä sillä, että syöty ruoka on jotain, mitä elimistö ei lainkaan tarvitsisi.

Sokeria ei kuitenkaan tulisi mätettyä niin suuria määriä, jos ruokailukerrat olisivat säännöllisiä ja sisältäisivät oikeaa ruokaa. Ihan tosissaan kun ajatellaan, niin kumpi vaihtoehto työnantajaorganisaatiolle on hyödyllisempi:

  1. Sokeripitoista ruokaa jatkuvasti naposteleva, ruokatauot väliin jättävä ja itsensä piippuun vetävä suorittaja, joka istuu tunnollisesti jokaisessa turhaakin turhemmassa kokouksessa
  2. Ruokatauolle menevä, terveellistä ruokaa syövä ja itsestään huolta pitävä työntekijä, joka osaa priorisoida tekemisensä ja saa asioita eteenpäin.

Kyllä se on se kakkosvaihtoehto, itse ainakin arvostin enemmän sellaisia työntekijöitä. Mutta mitäs te (en sano me, koska en enää ole) esimiehet sitten teette? Te keskustelette työntekijöiden kanssa, miten pitää huolehtia itsestään, ei saa työasioita miettiä vapaa-ajalla, tulisi syödä terveellisesti, eikä missään nimessä nipistää ruokatauosta, se on työntekijän omaa aikaa, ansaittu tauko keskellä päivää. Ja sitten elätte itse ihan päinvastoin, aivan älytöntä. Vaikka äitinä/isänä ehkä käytätkin sanontaa: “Älä tee niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon”, niin älä toteuta sitä töissä. Ole esimerkkinä myös tässä asiassa,  oikeasti, mitään palkintoa et saa, jos ruokatauon uhraat itseltäsi pois.

Pieni muistilista sinulle, pidä itsestäsi myös huolta:

  1. Keskity syömiseen. Poistu työpisteeltä, istu alas ja syö. Tiedosta siis se, että olet syömässä ja mitä syöt.
  2. Huolehdi, että ruoka sisältää kasviksia ja proteiinia. Jaksat hallita sitä kiirettä paljon paremmin, kun elimistön ravintoaineiden saanti on turvattu.
  3. Syö säännöllisesti. Älä pidä useampaa pientä napostelutaukoa, vaan yksi kunnollinen ruokatauko ja tarvittaessa välipalatauot.
  4. Huolehdi myös kotona monipuolisesta ravinnosta.

Tuo viimeinen kohta on muuten sellainen, että se ei onnistu, jos työpäivän ruokailut on pielessä. Päivän aikana, jos välttelee syömisiä, niin illalla hotkii kaikkea eteen tulevaa jo kaupassa käynnin aikana ja kotimatkalla.

Tämä ruokailujen pois jättäminen liittyy olennaisesti pitkittyneeseen stressiin, mutta siitä tulossa ihan oma kirjoituksensa.

Mitä unelmia olen oikein jahdannut?

Minulle tulee aika vähän postia, mutta yhden lehden kestotilaaja olen ollut jo vuosia: Voi Hyvin putoaa postilaatikkoon noin kerran kuussa. Aika vähän sitäkään luen, selaan otsikot ja kuvittelen olevani valaistunut. Lehti näyttää myös hyvältä sohvapöydällä, näin meillä käyvät ihmiset huomaavat, miten ihmeellisen ahkerasti jaksan kartuttaa tietämystäni ja paneutua uuteen uraani hyvinvointialan yrittäjänä.

Siinä sohvapöydällä on muuten myös kirjastosta lainattuja kirjoja, joiden aiheet liittyvät vaihdellen eri hyvinvoinnin osa-alueisiin: ravitsemukseen, joogaan, henkiseen kasvuun ja muuhun sellaiseen monelle vähän mystiseen aiheeseen. Näitä kirjoja käyn hakemassa kirjastosta, uusin ne kätevästi netissä sallitut kolme kertaa ja vien takaisin lukematta niitä.


Moni varmasti miettii nyt, että ei tuollakaan naisella kaikki aivosolut ole läheskään elossa. Tämän toimintatavan taustalla on kuitenkin ihan oikea tahto ja mielikuva siitä, miten istun sohvan nurkassa viltin alla kirjapinon vieressä, juon vihreää teetä ja luen mielenkiintoisia, opettavia teoksia. Ympärilläni on rauha ja viisastun hetki hetkeltä. On kuulkaas melkoisen rankkaa tunnustaa itselleen, että siihen ei kykene vieläkään, vaikka oli sellainen fantasia ja kovin on yrittänyt sitä toteuttaa. Tämän sisäisen ahdistuksen lisäksi pitää vielä kestää tyttären silmien pyöritystä ja pään kääntelyä puolelta toiselle aina kun uusi pino on taas ilmestynyt pöydän kulmalle. Siitä huolimatta sinnikkäästi joka kolmas kuukausi yritän tuoda tuota ajatusta todeksi ja vankasti uskon ja toivon, että jonain päivänä se onnistuu.

Mihin tämä kaikki nyt liittyy? Alussa mainitsemastani Voi Hyvin -lehdestä luin artikkelin “Kutsu orpo takaisin kotiin”. Ei tarkoittanut Petteriä. Rehellisesti sanoen, hyppäsin artikkelin yli ensin, ei yhtään kiinnostava otsikko ja lehti lojui siinä sohvapöydällä kuukauden päivät. Sitten eräänä hetkenä ei ollut muuta tekemistä, niin ajattelin, että jos jonkun artikkelin joskus lukisi kokonaan ja tartuin lehteen. Miksi lukemani juttu oli juuri tämä, en osaa sanoa, mutta niin vain kävi.

Jutussa sosiologi Kaisa Kuurne ja erikoislääkäri Simo Kuurne puhuivat meidän jokaisen sisällä olevasta lapsesta, orvosta, jonka työnnämme syrjään, jotta onnistumme sopeutumaan ympäristöömme ja toteuttamaan niitä toimintamalleja, joita yhteisö ihailee ja arvostaa, ei niinkään omiamme.

Juttua lukiessani ja peilatessani esitettyjä asioita itseeni, oli hämmentävää huomata, miten ne osuivat oikeaan. Ainoa ongelma tässä jutussa oli se, että minä olen hyvin käytännönläheisesti ajatteleva ihminen, joten voin suoraan sanoa, että ihan kaikkea en ymmärtänyt, vaikka oikein ajatuksella pyrin lukemaan, osa vain suhahti reippaasti yli hiusrajan ja lensi myös aika korkealta. Nousi siitä kuitenkin esiin sellaisia kolahtaviakin kohtia. Kuten esimerkiksi Simon sanat:

“ Tilanne on tuttu työterveyshuollon vastaanotolta. Ihmiset oireilevat monin eri tavoin ja tuntevat syvää vierautta omassa elämässään. Potilaat ovat usein vastuunkantajia, auttajia ja  perfektionisteja. Tyydytetään ympäröivän yhteisön tarpeita loputtomasti. Näin saadaan hyväksyntää ja yhteyttä.”

Tämän lukiessani muistin, että minähän siellä työterveyshuollossa kävin, valittamassa selkäkipua ja käsijumia, vähän itkettinkin välillä. Työterveyshuollossa oltiin huolissaan, mutta minä selitin jämäkästi, että kipua tässä itken, on niin kovin pahana. Ja juu, tilanne töissäkin oli hermostuttava, mutta kyllä minä nyt siitä selviän, ei se ole ongelma, kunhan vaan saan sen lihasrelaksanttireseptin. Joku ajatteli, että työterveyshuolto ei ottanut minua tosissaan, mutta Suomen lain mukaan tällaista, ainakin ulospäin ihan järkevältä näyttävää ihmistä ei voi ottaa pakkohoitoon, joten ainoastaan puhuen piti pärjätä ja sairauslomaa ehdottaa.

Olin sinnikäs selviytyjä ja mietin vain, että mitähän ne muutkin oikein ajattelevat, jos uupunut kerron olevani, teen itseni ihan naurettavaksi. Sairauslomalla kuuluu sitä paitsi olla silloin, kun on todella sairas, siis todella. Lisäksi töissä oli sellaisia tehtäviä, jotka vain minä tiesin ja osasin, olin siis korvaamaton. Tosin sitä sormi vesilasiin -testiä en viitsinyt toteuttaa, se olisi ehkä kertonut muuta. Todellisuudessa koin kuitenkin olevani ihan väärässä paikassa ja väärässä tehtävässä. Kun tämä tieto sitten väkisin sillä yhdellä kohtalokkaalla työmatkalla iski tajuntaan, niin oli melkoisen ahdistavaa, kun turvalliseksi luulemani pesä alkoi hajota ympäriltä.

Luulin olevani unelmapestissäni, vaikka se esimiestyö olikin siinä mukana pyytämättä. “Tässä voisin olla eläkeikään asti”, muistan ajatelleeni. Mikä sinänsä oli melko absurdi ajatus henkilöltä, joka viimeisen 17 vuoden aikana oli ollut seitsemässä eri työpaikassa, koska aina löytyi jotain uutta ja mielenkiintoista, jokin toisenlainen tehtävä, josta voisi taas oppia uutta. Mikä ihmeessä sai minut kuvittelemaan, että nyt jäisinkin tähän yhteen paikkaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

No lopulta kun uskalsin myöntää itselleni olevani vähän sivuraiteella varsinaisesta itsestäni, niin asiat lähtivät rullaamaan. Helppoa se ei todellakaan ole ollut. Olen joutunut kouluttamaan itseäni olemaan sellainen kuin olen ja antamaan vapauden sille sisällä olevalle erilaiselle lapselle. Eräs hyvä itsensäkoulutusmetodi on se, että kävelee naurettavan näköinen pipo päässä kaupungin läpi vain huomatakseen, että ketään ei kiinnosta. Tuolloin on taas vähän helpompaa osata hyväksyä itseään sellaisena kuin on, kukaan muu ei arvostelekaan sinua. Se on järistyttävä opetus. Matka minulla on vielä pahasti kesken, mutta luettuani tuon artikkelin sisäisestä orvosta, opin taas jotain: nyt tiedän, mitä käyn läpi ja uuden luominen ja itseeni tutustuminen on taas sujuvampaa. Eikä minun tarvitse yrittää selviytyä kaikesta, saan apua, jos pyydän. 

Kuvassa on artikkelissa mainitut ihmistyypit:

Löydätkö sinä itsesi näistä ja miten koet itse käyttäytyväsi esimerkiksi työelämässä. Onko sinulla sisälläsi orpo, jonka olemassaoloa peittelet, ottaisitko sinä häntä mukaan? Minä ymmärsin nyt selkeämmin, että on oikeasti ollut eräs tyyppi, joka olisi elänyt tietynlaista elämää, mutta työnsin itse hänet usein sivuun muiden ihmisten odotusten vuoksi. Osaisinpa nyt päästää häntä vielä enemmän esille ja kääntää elämässäni ihan oikeasti sen uuden lehden. Se sisäinen lapsi haluaisi kovasti lukea niitä kirjoja siellä sohvan nurkassa, ehkä jonain päivänä sitten oikeasti vapautan hänet sitä tekemään.

 

Tutki ja kuuntele itseäsi. Ei sinun tarvitse elämääsi mullistaa, hypätä oravanpyörastä ja muuttaa Jamaicalle. Mutta, onko sinun otettava vastuu kaikesta, tuntuuko, että sinun on vain selviydyttävä tästä vai oletko sellainen hiljainen uhrautuja. Jos tunnet uupuneisuutta mieti omia toimintapojasi ja voisiko niitä muuttaa. Se vaatii työtä, mutta kyllä siinä onnistuu, minäkin tein sen ja minusta tuli jo vähän mukavampi ihminen ainakin itseäni kohtaan.

Kutsu orpo takaisin kotiin. Voi Hyvin. 10/2018

Lähijohtaja, koko firman paskakaivo

Tuntuuko sinusta tältä?

Eräs lähijohtajasijainen sanoi minulle kerran: “juu, kyllä minä tämän määräaikaisen homman hoidan, mutta vakituiseksi en rupea, ei ole kiinnostusta olla koko firman paskakaivo.”

Hänellä oli lähijohtajan työstä muodostunut sellainen kuva, että siinä ei voi miellyttää ketään. Ylhäältä tuli vaatimuksia, joita tiimiläiset eivät nielleet ihan yhtenä palana ja kun uuden asian jalkauttaminen vei aikaa niin ylhäältä tuli heti noottia. Lisäksi ei voi kuulemma enää olla normaalisti työkavereiden kanssa. Aivot vaan sulaa.

No ei se mielikuva ihan tuulesta temmattu tainnut olla. Minulla itsellänikin oli usein olo, että uusia tavoitteita ja toimintamalleja toiminnan kehittämiseen tuli sellaisella vauhdilla, että en ollut edes itse ehtinyt edellistä sisäistämään, niin jo olisi pitänyt saada muutosta siihen aikaiseksi.

Ihan näin ylimääräisenä sivukommenttina: Käytän tekstissä sanaa lähijohtaja, opin sen kirjallisuudesta. Ennen puhuttiin lähiesimiehistä ja johtajista, pikkupomo-isopomo, näillä termeillä hienovaraisesti tehtiin selväksi, missä asemassa kukin organisaation hierarkiassa oli. Nykyään onneksi on menty siihen suuntaan, että titteleillä ei tarvitse tuoda itseään esille, vaan kaikki yhdessä hoidetaan toimintaa. Tähän perustuen jokainen, joka on esimiestyössä on johtaja, koko klaani johtaa toimintaa, johtajilla on vain erilaisia tehtäviä.

No takaisin aiheeseen. Lähijohtajalle on todella haastavaa toimia kahden kentän välillä, työ on melko yksinäistä ja siinä asemassa pätee mitä parhaiten vanha viidakon sanonta: kun toiselle kumarrat niin toiselle pyllistät. En sitten tiedä, miten ylös sitä pitää mennä, että tuosta tilanteesta pääsisi, en ole nähnyt sellaista pestiä, ei edes Amerikan presidentillä. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää, mutta lähijohtajan työssä ikävämpi puoli on se, että tiimiläiset ovat samalla myös lähimpiä työkavereita ja siinä ryhmässä kriisien syntyminen on ikävää.

Lähijohtajan työssä yhtenä haasteena on se, että siinä joutuu taiteilemaan eri ryhmien välillä, ryhmien toiminta ja myös arvot ja asenteet eroavat toisistaan ja sitten on vielä omiakin sellaisia jotain ajatuksia, kunhan vaan kerkeää ajattelemaan.

Mikään loistava vuorovaikuttaja ei suinkaan tarvitse olla, mutta pitää ymmärtää asetetut tavoitteet ja suuntaviivat ja johtaa sitten tiimiä oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti eteenpäin. Tämä saattaa olla erittäin vaikeaa näyttää ulkopuolelle, että toimii näin. Itse olin ainakin kerran jos toisenkin tilanteessa, jossa minun kerrottiin kohtelevan työntekijöitä epätasa-arvoisesti. Nämä olivat tilanteita, joissa

  1. en voinut kertoa muille syytä henkilön erityyliseen työtehtävään, koska minulla oli salassapitovelvollisuus, kyseessä saattoi olla mm. terveydelliset syyt
  2. työntekijä oli täysin kykenemätön suorittamaan tiettyjä tehtäviä, joita hän itse oli kovin halukas tekemään, mutta en niitä tehtäviä voinut hänelle ohjata
  3. annoin henkilölle palautetta, joka koski hänen toimintaansa, mutta hän olisi toivonut, että olisin kohdistanut palautteen koko tiimiin

No oli niitä varmaan muitakin, mutta nuo jääneet parhaiten mieleeni. Tässä en sitten mitenkään väitä, että olisin täydellisesti nämä tilanteet osannut hoitaa, mutta yritän sanoa sitä, että vaikka kuinka yrittää toimia oikein, se tosiaan saattaa silti näyttää toisenlaiselta.

Epäreilua työssä on, että se lähijohtajan työ ei ole kovinkaan näkyvää. Usein kuulee arvostelua, että mitä sekin siellä toimistossa tuhtaa. Siltähän se kyllä oikeasti näyttää, kun oikea hoitaja kiireessä yrittää pitää potilaista huolta ja suorittaa aliresursseilla käytännön hoitotyötä, niin voiko olla mitään ärsyttävämpää kuin yksi hoitaja, joka istuu tietokoneen ääressä koko päivän pyörittämässä papereita. Ei nähdä sitä, että siellä toimistossa yritetään kuumeisesti saada lisää resursseja hoitotyöhön ja lisäksi löytää aikaa ja mahdollisuuksia kaikkien uusien ylemmän johdon vaatimien projektiryhmien perustamisille ja kehittämiskokouksille.

Näin kun katselen täältä sivusta tänä päivänä, niin voin jo ääneen todeta, että puolet niistä vaadittavista työryhmistä ja kehittämisiltapäivistä olisi voinut jättää järjestämättä, sillä ne veivät enemmän kuin toivat, mutta eipä sitä siinä tilanteessa tietenkään tiennyt.

Mikä ihme ihmisiä tähän lähijohtajan tai minkään muunkaanlaisen johtajan tehtävään oikein sitten vetää?

  1. Mahdollisuus osallistua toiminnan kehittämiseen
  2. Monipuolinen työnkuva
  3. Suurempi verkosto ympärillä
  4. Vaikutusmahdollisuus
  5. Sosiaalisuus

On lähijohtajan tehtävässä siis paljon hyvääkin, kaikki listalla olevat löytyvät, siis jos tehtävään on halunnut. Minä itse ajauduin. Toivoin työhöni kaikkia noita yllä olevia kohtia, mutta ei sellaisia tehtäviä viisitoista vuotta sitten ollut tarjolla, ihan hölmöä, että joku terveydenhuollon ammattilainen olisi vain kehittämistehtäviä hoidellut, ennenkuulumatonta kerrassaan, lisämausteena tuli aina työnjohdolliset tehtävät ja toisella kädellä piti osallistua hoitotyöhön. Niinpä sitten menin mukana, jotta sain myös toivomaani haastetta ja asetin tavoitteeni tuohon tehtävään. Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut reippaanlaisesti ja on huomattu, että terveydenhuollonkin tulee vastata asiakkaiden kysyntään ja tarpeisiin, joten uusia työtehtäviä syntyy jatkuvasti.

Ehdotan, että pysäytät itsesi kerran oikein kunnolla, älä anna minkään häiritä ja mieti perusteellisesti, mihin haluat urallasi tähdätä.

Jos haluat olla lähijohtaja, keskity sen työn kehittämiseen ja omien vahvuuksiesi löytämiseen ja niiden hyödyntämiseen ja psyykkaa itsesi kestämään niitä tilanteita, että aina ei voi onnistua. Ole oma itsesi ja pidä kiinni arvoistasi ja ajatuksistasi. Jos taas haluat enemmän asiantuntijatehtäviä, lähde rohkeasti sille polulle, niitä alkaa olla jo auki siellä sun täällä. Se että lähijohtajan tehtävässä on henkilö, joka siihen ei välttämättä ole halunnut ja tuntee olonsa ahdistuneeksi, aiheuttaa työuupumusta ja pahimmassa tilanteessa masennusta. Henkilön asenne omaan työhönsä heijastuu väistämättä myös tiimiin, joka hänen tulisi innostaa, motivoida ja kannustaa eteenpäin. Jos johtaja istuu suljetun oven takana ja odottaa vain työpäivän loppumista ja toivoo selviävänsä päivä kerrallaan, voipi olla, ettei sitä tiimiäkään ihan kauheasti kiinnosta, porukka vaan hakee palkkansa tulemalla ovesta sisään sovittuina kellonaikoina.

Kannattaa lukea:

Reikko, Salonen & Uusitalo. Puun ja kuoren välissä. Lähijohtajuus sosiaali- ja terveysalalla. 2010, Turun AMK tutkimuksia.

Ahlroth, Havunen. Pomo puun ja kuoren välissä. 2015

P.S. Aika yksipuolisesti tuota lähijohtajan työtilannetta kuvataan, puun ja kuoren välistä se pomo löytyy monesta jukaisusta.