Kokeilukulttuurilla kohti muutoksia

Muutimme viime syksynä omakotitaloon. Etsiessämme asuttavaa tönöä, tiukan tarkastelun alla oli piha, jonka piti olla kaunis, helppohoitoinen, vähän kasvillisuutta, mutta kuitenkin kauniita kasveja, ei asfalttia, mutta kuitenkin ryhdikäs eikä mikään mökkitie, metsämaata, kalliota… No siis yksinkertaisuudessaan pihan siis tulisi näyttää kasvitieteellisen puutarhan etupihalta, mutta hoitaa itse itsensä. Ihan ei sitten sellaista tullut vastaan ja hyväksyin, että meillä nyt on jonkinlainen etupiha nurmikkoineen.

Sitten tapahtui väistämätön eli kevät saapui, vaikkakin hitaammin, mitä itse olisin suonut, jos saa ihan vähän valittaa. Ja kevään myötä, mistä minä itseni sitten löysin; siirtelen hullun tavalla puskia paikasta toiseen, käyn Bauhausin puutarhamyymälässä vähän väliä ja kaikenlaisia purkkeja ilmestyy pihamaalle ja niissä kasvaa jotakin. Juu, aivan tarkkaan en pysty kertomaan, kun en tunnista kuin voikukan, ja niitä ei tarvitse erikseen istutella. Nämä kukkaset on valittu ihan ulkonäön perusteella ja nyt opettelen pitämään ne hengissä. Kokeilukulttuuri, kyllä,  olen tuonut sen myös kotiin.

Moni minut tunteva pyörittelee päätänsä, sillä tunnetusti en saa kaktuksiakaan pysymään hengissä. Mutta minä olen elementissäni, sillä tässä pihaprojektissa esiintyy monia samanlaisia asioita, joihin törmään töissä:

  1. Ei sen voi vaan antaa olla noin. Jollakin tavalla sen täytyy olla toimivampi, enemmän meidän näköinen. MUUTOKSEN TARVE
  2. Tieto on siitä, minkälaista halutaan. SUUNNITTELU
  3. Ei kuitenkaan käsitystä siitä, miten haluttu tavoite saavutetaan, joten tehdään sitä, mikä maalaisjärjellä ajatellen voisi toimia. KOKEILU
  4. Havaitaan, että kaikki puskat eivät viihdy samanlaisissa olosuhteissa. OPPI JA UUDELLEEN KOKEILU
  5. Osa kokeiluista onnistuu ja mullan alta puskee versoja. ONNISTUMINEN, TOIMINTA JATKOON

Tässä siis käytännössä LEAN-filosofian PDSA (Plan Do Study Act), jolla tyylillä toimintamallimuutoksia on vietävä eteenpäin.

 

Ja tämä tulee sitten erottaa perehdyttämisestä jo olemassa oleviin tehtäviin, jossa toimintamalli on jo hyväksi havaittu ja toiminnassa. Silloin mennään sillä eikä tarvitse kokeilla mitään uusia kikkoja, tai ainakaan heti, sillä onhan sitä toki aina jotain kehitettävää.

Mutta siis kokeilukulttuuri, tuo nuorten ja menevien startuppien julki tuoma yli-innostuneisuus. Julkisella puolella on totuttu siihen, että kun saadaan idea tehdä jokin toiminto eri tavoin, prosessi eteneen seuraavasti:

  • kerrotaan esimiehelle
  • esimies vie asian johtoryhmään
  • perustetaan työryhmä, johon kuuluu kaikkia muita, kuin asian tuntevia
  • työryhmä kokoontuu kahden viikon välein kahdeksi tunniksi
  • kokoontuessaan työryhmä käy läpi asian ja miettii, mitä laskelmia ja taulukoita sekä prosessikaavioita asiasta tulee kuvata
  • jokainen jäsen saa yhden laskelman tai kaavion työstettäväkseen
  • tätä jatketaan, kunnes kaikki taulukot on valmiina
  • laskelmat viedään johtoryhmälle, joka esittää asian ylemmälle johtoryhmälle, joka esittää asian lautakunnalle
  • Ja kyllä, tässä saattaa mennä jopa kaksi vuotta, jolloin asia on jo vanhentunut. Mutta ei se mitään, kun se olisi maksanut kuitenkin niin paljon, että sen tuomia säästöjä ei nyt kannata tässä tilanteessa ajatella, vaan jatketaan samalla linjalla

Mutta seinät ovat julkisellakin puolella vähän heilumassa, vaikka kokeilukulttuuri tuntuukin olevan yhä jotain todella scifiä. Siitä huolimatta, että sinä kerrot henkilökunnalle tämän uuden toimintamallin olevan ilman tarkkaa ohjeistusta ja että nyt tehdään näin ja katsotaan, mitä sitten tapahtuu, he ovat aivan kuutamolla. Koko organisaatio on tottunut siihen, että muutosta suunnitellaan aina vuosia ja kun uusi toimintamalli tulee käyttöön, siihen tulisi olla koulutustilaisuudet auditorioissa ja sitten se on käytössä seuraavat 20 vuotta. Ei löydy halukkuutta tai kykyä (koska se ei aikaisemmin ole ollut sallittua) testailuun, oman osaamisensa ja mielipiteidensä esille tuomiseen (paitsi kaikkea vastaan) tai oma-aloitteiseen eteenpäin kehittämiseen. Oma-aloitteisuutta löytyy siis kyllä siihen, että kelkka kääntyisi takaisin ja palattaisiin turvalliseen ja tuttuun malliin, jonka osaa vaikka unissaan.

Muutokset työssä aiheuttavat stressiä. Jos joutuu toimimaan uudella tavalla ilman tarkkoja ohjeita, se saattaa aiheuttaa tunnetta, että on menettämässä työnsä hallinnan. Lisäksi kun työssä on muutoinkin kiire, niin uusien juttujen opettelu tuo omat mausteensa jaksamiselle.

Mutta muutos on välttämätön. Terveydenhuollossa ei voida toimia samalla tavoin, kuin tähän asti on toimittu, jonot ja hoitoon pääsyn laillinen pituus vain paukkuvat. Muutosta tulisi viedä yhdessä eteenpäin, kokeilla rohkeasti uusia juttuja. Etene kuitenkin tuntosarvet ojossa ja pyri tunnistamaan työntekijöille haastavat tilanteet. Keskustele avoimesti ja luo sellainen ilmapiiri, että henkilökunnan on helppo kertoa ideoitaan ja mielipiteitään. Lähde herkästi tarjoamaan tukea työterveyden kanssa tai työnohjauksella, ryhmätyönohjaus voi saada ihmeitä aikaan.

Tärkeintä on, että et luovuta. Otetaan tämä haaste yhdessä vastaan ja kokeillaan, opitaan ja kokeillaan uudestaan, moni huomaa, että uusi työskentelytapa voi oikeasti tuoda myös mielekkyyttä työhön ja onnistumisen iloa.

 

Aidan takanako vihertää?

Mitä sinä olet ajatellut tehdä elämälläsi?

Joku on väittänyt, että tosi vetävillä tyypeillä, kiinnostavilla ihmisillä, on aina monta hommaa menossa yhtäaikaa ja he toteuttavat unelmiaan minkä kerkeävät. Enpä tiedä siitä, mutta eikö sinun kuitenkin pitäisi nyt nousta sieltä toimistopöydän takaa ja lähteä toteuttamaan unelmiasi ennen kuin on liian myöhäistä, elämä on lyhyt.

Elämä siinä toisessa työssä, kaupungissa, maassa tuntuu niin paljon kiinnostavammalta kuin nykyisessä tylsässä ja tasaisessa, eikö? Joka päivä samat tyhjänpäiväiset työtehtävät ja idiootteja ympärillä, kaikki on tasaista ja asettunut uomiinsa, tosi tylsää, eikö?

Me unelmoimme muutoksesta ja erilaisesta elämästä, jokainen meistä, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Unelmoidaan myös erilaisesta työelämästä. Vai voitko väittää, että et olisi koskaan tokaissut: “voi vitsi, miten olisi hienoa, jos…”

Muistan, miten entisten kollegojeni kanssa mietittiin usein, mitä muuta, kuin esimiestyötä voisi tehdä. Unelmoitiin hetkestä, kun työpaikalle ei tarvitsisi tulla, vaan olisi oman onnensa seppä. Se hetki, kun voisi soittaa töihin ja sanoa: “En tule tänään töihin, enkä huomenna, enkä enää ikinä!”

Yhteisenä tekijänä unelmissa oli seuraavat tehtäville asetetut kriteerit:

  • aivoille lepoa
  • ei tarvitse selittää asioita kenellekään
  • ei tarvitse tavata ihmisiä, jos ei halua
  • tehtävien suorittaminen ei vaadi ajattelua
  • välillä voisi vain istua ja tuijottaa horisonttiin
  • rahaa olisi paljon

Ihan konkreettisia vaihtoehtojakin nykyiselle esimiestehtävälle oli mietitty, tässä ehkä mieleen painuneimmat:

  • salaatinkasvattaja (omiin tarpeisiin)
  • vivun kääntäjä (tästä en osaa sanoa enempää, mistä vivusta on kyse)
  • askartelija (omiin ja tuttavien tarpeisiin)
  • shamaani
  • lammaspaimen (Australiassa)

Edellä mainituissa ammateissa rahan suunnaton määrä ei ehkä ole täysin taattu, enkä ole varma aivojen levostakaan, sillä ainakaan lammaspaimenen homma ei ihan heti tavalliselta terveydenhuollon hallintohiireltä onnistu, uskallan väittää.

Ajatus tällaisista muutoksista on lisäksi usein hitusen liian aurinkoinen. Jos nyt esimerkiksi kuvitellaan, että askartelisi kaiket päivät omiin tarpeisiinsa, niin kuinka kauan oikeasti ideoita ja viitsimistä riittäisi enää sen jälkeen, kun koti näyttää Martha Stewartin sisustamalta. Tai jos minä askartelisin, niin kuva kertokoon. (Se on tulppaani)

On huomattavissa, että sosiaalinen media ruokkii tätä ajatusta, että muilla olisi asiat aina paremmin. Jos opiskelutoverisi Instagram-tilillä on kuvia reppureissuilta Aasiasta tai joulujuhlista Italiassa tai kun naapurisi Facebookissa on kuvia toinen toistaan onnellisemmista perheillallisista, niin totuus voi olla täysin toinen. Olet aivan turhaan kateellinen. Työasioissa somehypetystä hoitaa sitten LinkedIn. Sinänsä ihan hyvä kanava, mutta kyllä siellä olevilla ihmisillä on huippuduunit, mahtavat työkaveri, nappiin menneet työhaastattelut ja työntekijöitä huomioivat työnantajat. Kukaan ei tuo esille pieniä harmituksia tai kerro, että myyntitilaisuus meni aivan pieleen tai että joulubonukset jäi viime vuonna saamatta. Ei sen puoleen, ei kukaan niitä haluaisi lukeakaan. Kivempaa ajatella, miten muilla on paremmin. Itsesääli ja voivottelu, se on ehkä parasta.

Tästä pohdinnasta väistämättä tulee mieleen se, että mitä voisi kuitenkin tehdä ennemmin sen hyväksi, että se nykyinen tehtävä tuntuisi miellyttävältä, kuin käyttää isosti energiaa pois pääsystä haaveiluun. No kuten olen aikaisemmin sanonut, niin minä hoidin asian sillä, että lähdin pois, enkä sitä kaikille suosittele. Mutta siis jos haluaa jäädä, niin mitä voisi tehdä?

Ehkäpä..

  • Keskity positiivisiin asioihin ja löydä asioiden hauska puoli.
  • Pidä huolta sosiaalisesta verkostostasi, myös työkavereista, he ovat oikeasti ihan mukavia heppuja ja töissä voi olla myös hauskaa.
  • Pidä itsestäsi huolta. Liiku, syö ja nuku hyvin.
  • Pitäkää unelmointihetkiä porukalla töissä. Parasta tyky-toimintaa ikinä, kun voi villinä heittää ideoita ja nauraa yhdessä ja nähdä itsensä vääntämässä vipua Espanjassa.

Unelmia pitää siis ehdottomasti olla, sillä niihin liittyy ilon ja toivon tunteita ja ne auttavat jaksamaan päivittäisissä rutiineissa. Mutta huolehdi, että unelmat ovat sinun omiasi eivätkä mielikuvia muiden ihmisten elämistä. Ja unelmia on toki hyvä myös tavoitella ja välillä muuttaakin elämänsä suuntaa. Jos esimerkiksi oikeasti, todella haluat olla shamaani ja näet sen järkeväksi ratkaisuksi, työskentele sen saavuttamiseksi pienin askelin. Kun istut kodassa karhuntalja päällä ja soitat rumpua, se voi olla elämäsi onnellisin hetki, koet saavuttaneesi jotain uutta ja voimaannuttavaa. (Tällä kuvauksella shamaanista en halua loukata. Tuo mielikuva shamaanista on henkilön, joka shamaaniksi halusi. En väitä tietäväni, miten ja minkälaisessa asussa shamaani työskentelee. Toivon, että hänellä on vapaus valita tapansa, ja hän voi halutessaan ja mahdollisesti shamaaniksi siirtyessään kääriytyä karhuntaljaan.)

Yrittäjyyden autuus ja ihanuus

Olin yhtenä iltana pienessä yrittäjien tapahtumassa ja siellä eräs pitkäaikainen yrittäjärouva toi esille harminsa siitä, että meitä kutsutaan yrittäjiksi. Hänen mukaansa termin tulisi olla “mahdollistaja”, sillä yrittäjä on sellainen henkilö, joka vain yrittää ja yrittää ja yhä vain yrittää.

Olen kasvanut yrittäjäperheessä, siskoni on ollut yrittäjä ja minäkin lähdin nyt sille polulle. Kokemukseni mukaan voin rehellisesti sanoa, että kyllä tämä joka halvatun päivä on yhtä yrittämistä. Yrität saada asiakkaita, yrität pitää vanhat asiakkaat, yrität saada kirjanpidon täsmäämään, yrität keksiä mitä mielikuvituksellisempia markkinointikampanjoita, yrität tehdä jotain muutakin, kuin työtehtäviä, yrittäjä, yrittäjä… Minusta kyllä erittäin osuva titteli, en vaihtaisi.

Mutta miksi minä lähdin tälle viidakkopolulle?

Suunnittelin, että kun ryhdyn yrittäjäksi, teen pari vuotta vähän niitä ja näitä hommia ja kun pankkitilille ei enää mahdu rahaa, niin muutan Kreikan saaristoon viettämään hyvin ansaittuja, leppoisia, ennenaikaisia eläkepäiviä. Otin ratkaisevan askeleen ja noin kolmen päivän päästä totuus alkoi valjeta; en ehkä pääsekään kovin nopeasti Kreikkaan tai ehkä jopa…ikinä…!

Totta se on, en ole mikään ydinfyysikko, mutta en kuitenkaan ihan noin yksinkertainen. Surullisen hauskaa on se, että moni oikeasti asettaa yhtäläisyysmerkin sanojen yrittäjä ja rikas väliin.

Tähän liittyen pari käsittämätöntä juttua: Eräs kampaaja kertoi minulle, että hän sai aina laittaa tuttujensa hiuksia ja sai siitä pienen korvauksen. Mutta kun hän perusti kampaamon, nämä jättivät käymättä, koska hänelle tulee rahaa muutenkin. En tiedä, kamalaahan se olisi, jos tulisi vaikka liikaa. Tiedän myös LVI-asentajan, jonka kaikki asiakkaat olivat naapurikunnista, oman kunnan asiakkaat tilasivat asennukset heidän naapurikunnasta. On se totta vie hyvä varmistaa, että ei sitten minun rahoillani lähde Teneriffalle, joutuisi vielä pensasaidan yli katsomaan, kun matkalaukkuja tungetaan tilataksin takaovesta. Ei se semmoinen käy. Huippujuttu on se, että minä henkilökohtaisesti en ole tällaista kokenut, voin vain ihmetellä ja sympatiseerata täältä sivusta.

Muistan nähneeni kerran jonkun laskelman, jossa tuotiin esille, mitä yrittäjä tienaa ja mitä siitä jää käteen. Taisi olla jotain sinne päin, että 100 eurosta noin euro viisikymmentä jäi jauhelihaa varten. Tosin tuossa tilanteessa houkuttelevampi on Lidlin siideriolutlonkerohyllyväli, siellä on kuitenkin hinta-laatusuhde kohdallaan ja tuotteestakin saa jonkin verran helpotusta. Olihan tuo laskelma vähän liioiteltu, mutta ymmärtäähän kaikki, että jos tunnista laskuttaa 70€, niin ei se kaikki jää käytettäväksi Mersun ostoon.

Tästä huolimatta, siis huolimatta siitä, että minulla vielä ei ole sitä Mersua,  tällaisessa elämäntyylissä on jotain hyvin kiehtovaa.

Vapaus ja itsenäisyys, oman ajan hallinta. Voin ihan vapaasti itse määritellä, milloin teen töitä ja kuinka paljon teen ja vähän sitäkin, että millaisia tehtäviä. Toki tätä vapautta jonkin verran rajoittaa saapuvien laskujen määrä, sillä niitä pitää yhä maksella.

 

Mahdollisuus muokata omaa työnkuvaansa haluamaansa ja vaikka ihan uuteen suuntaan. Teen kaikenlaista, mikä kiinnostaa ja vähemmän sellaisia epäkiinnostavia juttuja. Luonnollisesti tässäkin on jokin maailman säännöstö ja jonkin verran joutuu tekemään tyhmiä juttuja, mutta niidenkin tekemisen voi ihan itse aikatauluttaa ja suunnitella. Kuten vaikka se kirjanpito, yleensä siis viimeistä palautuspäivää edeltävänä iltana pyörin keittiössä ympyrää enkä tiedä, missä kaikki kuitit ovat. Oman haasteensa tehtävään tuo se, että tietenkin pitää pohtia, mitä kaikkia kuitteja sinne saa ujutettua ilman kirjanpitäjän tarkentavia kysymyksiä.

Vaihtelevat päivät. Tällaiselle rutiineja välttelevälle friikille, on aivan taivas, kun ei tiedä, minkälainen päivä on huomenna. Oikeasti. Olen ihan liekeissä, kun sattuu ja tapahtuu ja joutuu sopeutumaan uusiin tilanteisiin. päivät, jotka on tarkkaan etukäteen suunniteltu, väsyttävät.

Positiivinen stressi. Tämä potkii eteenpäin. On hyvä, kun on pientä painetta, niin asioita tapahtuu tehokkaammin. Kun on itse vastuussa tekemisistään, ei voi syyttää muita ja silloin hommissa on ihan eri vivahde.

Jos nyt sitten pohdit, että olisiko tällainen elämä sinulle, niin mieti vielä seuraavia juttuja:

Jatkuva epävarmuus. Niin siis, et voi olla varma, että sinulla on töitä, vaan se riippuu monista asioista ja kaikkiin et voi edes itse vaikuttaa.

Rahahanojen aukeaminen vie aikaa ja välttämättä eivät aukea kunnolla lainkaan. Sinulla pitäisi olla jatkuva asiakasvirta ja asiakkaiden hankkiminen on oma haasteensa. Ihan niinkin yksinkertainen asia, kuin puhelun soittaminen on aivan järkyttävää. Sinun pitää siis soittaa tuntemattomalle ihmiselle ja myydä osaamistasi, kertoa, mitä teet. Tuon puhelun edelle menee helposti mm. tiskikone, komposti, sukkien lajittelu ja nenäliinojen silitys. Mutta rahaa ei valu lompakkoon, ellet sitä itse tyrkkää liikkeelle.

Loputtomasti työtunteja, myös sunnuntaisin ja juhannusaattona. Lomaa ei voi pitää kuten palkkatöissä. Joitakin asioita on hoidettava niin sanotun virka-ajan ulkopuolella. Jos olet palveluammatissa, niin iltatyöt ovat välttämättömiä. Jos minä esimerkiksi olen määritellyt, että vastaanottoni on auki klo 8-15, mutta asiakas haluaa hampaiden valkaisun klo 17, niin silloin helposti olen töissä iltaseitsemään, sillä toivon sen vaikuttavan siihen, että hän tulee uudestaankin.

Vaikuttaa koko elämään, on siedettävä keskisuurta sekamelskaa. Kaikki nuo yllä mainitut vaikuttavat tietenkin siihen siviilielämään. Aika helppoa olisi, jos sinkkuna viilettäisi, mutta kun minullakin kotona on koira, lapsi ja mies (tässä tärkeysjärjestyksessä), niin kyllähän minun epäsäännölliset työaikani vaikuttavat koko perheeseen.

Olen miettinyt, että suurin syy, miksi lähdin yrittäjäksi, on se, että ihailen ihmisiä, jotka ottavat oman elämänsä vahvasti haltuun ja halusin kokeilla siinä onnistumista. Yrittäjyys ei ole jokaiselle, joten mieti tarkkaan, onko sinusta siihen oikeasti. En väitä, että minusta on, aika näyttää. Minulla oli upea mahdollisuus kokeilla yrittäjyyttä osa-aikaisesti palkkatyön ohella, se auttoi päätöksen teossa.

Eli vaikka tuossa alussa vähän purnasinkin, niin kyllä tämä tähän asti on ollut minun juttu. Tosin sen verran tunnen itseäni ja olen matkan varrelta muutoinkin oppinut, että parin kuukauden päästä äänessä voi olla ihan toinen kilkutin. Mutta ei se mitään, sitten mennään sen mukaan. Nyt kuitenkin nautitaan tästä hetkestä.